Hakamaan Lammastilan emännällä Maija Suutarisella on takanaan kolmentoista vuoden taival lammastilallisena. Tilan toimintaa ovat ohjanneet vahvat ympäristölliset arvot, joista ei ole tingitty.
Viime kesänä hän teki päätöksen ja teki päätöksen luopua lampaiden kasvatuksesta. Toiminta jatkuu matkailuelämysten sekä lähiruokaa tarjoavan tilausravintolan ja tilapuodin muodossa. Pientilan pyörittäminen ja alkutuotannon kehittäminen on ollut Maijalle reilun kymmenen vuoden mittainen työntäyteinen matka, jonka oppeja hän jakaa nykyisessä asiantuntijan tehtävässään. Suomalaisessa ruokajärjestelmässä ei pientilallisella ei ole helppoa. Tämän tulisi muuttua tulevaisuudessa.

Luonnonmukaisuus, eläinten kunnioittaminen ja paikallisuus
Matka pientilalliseksi alkoi, kun Maija perheineen muutti kaupungista maaseudulle Petäjäveden Metsäkulmalle. Haave luonnonmukaisesta kasvien viljelystä sekä pienkarjan kasvattamisesta toteutui askel askeleelta. Ympäristötiedettä opiskelleelle Suutariselle luonnonmukaisen ja omavaraisen elämäntavan toteuttaminen oli ollut haaveena jo pitkään. Ekologisuus ja luonnonmukaiset toimintatavat olivat myös pieneläintilan ja yritystoiminnan kivijalkana alusta saakka. Kolmesta karitsasta lähtenyt lampaankasvatus muuttui vuosi vuodelta ammattimaisempaan suuntaan. Suurimmillaan Hakamaan Lammastilalla laidunsi ja kasvoi lähes 200 lammasta, joista aikuisia uuhia oli noin 80. Pieneläintilallisen arki oli antoisaa, mutta hyvin työntäyteistä ja sitovaa.

Luonnonoloihin sopeutuneet lampaat
Lammastilan käynnistellessä toimintaansa, oli löydettävä sellaisia lammasyksilöitä, jotka pärjäisivät luonnonlaitumen antimilla kesäkauden ajan. Sopivien yksilöiden löytämiseen ja kasvatustyöhön kului useampi vuosi, sillä tehokkuuteen tähtäävän jalostuksen takia monet lammasrodut ovat riippuvaisia lisärehuista optimaalisen kasvun turvaajana. Lampailla lisärehuna käytetään kotimaisia viljoja, valkuaiskasveja sekä näistä valmistettuja, teollisia rehuja. Hakamaan Lammastilalla haluttiin toimia toisin ja suosia luonnonlaidunnusta sekä mahdollisimman vähäisen peltopinta-alan käyttöä. Lampaat laskettiin kesäisin läheisille luonnonhoitoalueille ja niityille, jossa kasvoi luontaisesti leinikkejä, kelloja ja heiniä. Lampaat auttoivat ylläpitämään alueilla kasvavaa lajistoa: hyönteisiä, kasvilajistoa ja pölyttäjiä. Luonnon- ja metsälaitumille sopivaksi roduksi osoittautui rygia-kainuunharmasristeytykset, jotka kasvoivat korsirehulla terveinä tuottaen lihaa, taljoja sekä korkealaatuista villaa lankoihin. Talvisin Hakamaan tilan lampaat siirtyvät lampolan suojiin, josta kuitenkin niillä on vapaa pääsy myös ulkotiloihin.
Hakamaan Lammastilalla haluttiin toimia toisin ja suosia luonnonlaidunnusta sekä mahdollisimman vähäisen peltopinta-alan käyttöä.

Tuotteistamisen, verkostoitumisen jalot taidot ja haasteet
Arvojen lisäksi Maija Suutariselle on ollut tärkeää toiminnan ja tuotteiden kehittäminen sekä yritystoiminnan kannattavuus. Tilan tuotteita kehitettiin ja tuotteistettiin mahdollisimman pitkälle. Matkailutoiminta kasvoi kotieläintuotannon rinnalle tukemaan tilan toimintaa. Helppoa pientilan pyörittäminen ei ole ollut. Keskeinen voimavara haasteissa Maija Suutariselle ovat olleet vahvat yhteistyöverkostot muiden alkutuottajien kanssa, jotka ovat jakaneet samanlaisia arvoja ja vastuullisuustavoitteita. Tilan yhteydessä toimivassa tilausravintolassa on tarjolla vain kotimaisista, lähialueilla kasvatetuista raaka-aineista valmistettuja aterioita. Tilapuodin valikoimiin kuuluva muun muassa lähialueiden tuottajien taljat, villalangat, viljat, ja hunajalaadut.


Suomalaisessa ruokajärjestelmässä pientuottajan on kuitenkin vaikea pärjätä ja toimia kannattavasti, sillä yhteiskunta suosii tehokkuutta, suuruutta ja erikoistumista. Sen Maija Suutarinen oppi reilun kymmenen vuoden aikana. Alkutuottajan on osattava hoitaa eläimiä, ymmärrettävä taloudenpitoa, osattava tuotteistaa, markkinoida ja verkostoitua. Haasteeksi muodostuvat suureen mittakaavaan kannustavat maatalouden tukijärjestelmät sekä maatalouden ja elintarviketuotannon suurille yksiköille räätälöity sääntely ja velvoitteet. Alkutuottajalle jää vain roposia, sen jälkeen kun esimerkiksi lampaanliha on keskittyneen kaupan hyllyssä kuluttajien saatavilla.

Vaikka Hakamaan Lammastilalla luovuttiin lampaiden kasvatuksesta, suhtautuu Maija kiitollisena saamiinsa oppeihin tilan ja liiketoiminnan pyörittämisestä, lampaiden kasvatuksesta, lainsäädännöstä, markkinoinnista ja monesta muusta asiasta. Nyt hän jakaa kokemuspohjaisia oppejaan asiantuntijatyössään maaseudun elinkeinojen, kuten matkailun konsulttina. Hakamaan mailla perheen ja matkailijoiden ilona tilalla elelee edelleen kaksi ponia, kanoja ja kukkoja, muutama eläkeläislammas ja kaksi Maremmano abruzzese- rotuista laumanvartijakoiraa, marsuja sekä kissoja.
Tutkimustietoa pientilallisten mahdollisuuksista ruokajärjestelmässä
Hakamaan Lammastilan tarina ei ole mitenkään poikkeuksellinen tarina vastavirtaan kulkevasta maatalousyrittäjästä. Ruokajärjestelmään kohdistuvat muutospaineet kasvavat: ruokaa pitäisi tuottaa nykyistä pienemmin ilmastopäästöin, ravinteita kierrättäen ja monimuotoisuutta vaalien. Ruokajärjestelmässä tuskin kukaan muu toimija alkutuottajien lisäksi on paremmassa asemassa näihin haasteisiin vastaamaan. Juuri Maija Suutarisen kaltaiset tuottajat, jotka ovat valmiita laittamaan itsensä likoon, työtunteja laskematta, ovat yksi ruokajärjestelmän vahvimmista muutosvoimista.
…paitsi etteivät ole. Eivät sen vuoksi, etteivät haluaisi, vaan koska huolimatta valtavista muutospaineista kestävyysmurroksen edessä, ruokajärjestelmä pistää niille hanttiin. Järjestelmätasoisen kestävyysmurroksen vipuvoima piilee nimittäin siellä, missä on myös sen moottorin voimantuotto: keskittymisessä, suuruuden ekonomiassa, tehostamisessa, fossiilienergiassa, ympäristövaikutusten irtikytkennässä, halvassa ruoassa ja lineaarisessa talousmallissa (ks. esim. https://doi.org/10.1016/j.agsy.2023.103604). Juuri nämä tekijät ovat tehneet ruokajärjestelmästä sellaisen kuin millaisena sen nyt tunnemme. Ja juuri nämä tekijät ovat niitä, joihin pitäisi päästä käsiksi, jotta järjestelmän voisi kammeta uuteen suuntaan, jossa kestävyystavoitteet toteutuisivat: jotta luonnon monimuotoisuus kukoistaisi ruoantuotannon lomassa ja jotta se toteuttaisi kiertotalouden periaatteita lineaaritalouden sijaan.
Luonnon monimuotoisuutta vaaliva ja ravinteita ja energiaa kierrättävä ruokajärjestelmä nimittäin näyttäisi kovin toisenlaiselta kuin nykyinen ruokajärjestelmä. Sen pitäisi organisoitua nykyistä paikallisemmin (ks. esim. Kari Koppelmäen väitöskirja: ja sen erikoistuneen tuotantorakenteen pitäisi purkautua, jotta erilaiset tuotantomuodot voisivat hyödyntää toistensa energia- ja ravinnevirtoja ristiin, ekologisesti tehokkaalla tavalla. Monipuolisempi ja pienimuotoisempi tuotantorakenne voisi pitää yllä myös monipuolisempaa maataloudesta, avoimista elinympäristöistä ja laiduntamisesta riippuvaista eliölajistoa.
Ruokajärjestelmän todellisuudesta käsin nähtynä nämä tavoitteet näyttäytyvät utopistisena haihatteluna. Ruokajärjestelmän todellisuutta nimittäin rajaavat kasvavat kustannuspaineet, jossa alkutuottajalle käteen jäävä tulo vähenee reaalihintoina tarkasteltuna samalla, kun kustannukset kasvavat. Alkutuottaja ei voi jäädä tuleen makaamaan: hänen on toimittava toisin, tehtävä valintoja, jotta entisen tulotason voisi säilyttää. Jotkut pyrkivät erikoistumaan korkean lisäarvon tuotteisiin. Toiset monipuolistavat tulonlähteitään. Kolmannet jatkojalostavat. Monet – kuten Maija Suutarinen – tekevät vähän kaikkea näistä. Mutta alkutuottajatkaan eivät ole yli-ihmisiä. Toimeentulon haaliminen pienistä puroista, jotka kaikki vaativat paljon työtä, uuvuttaa monet. Silloin jäljelle jää ne kaksi valintaa, jotka ruokajärjestelmän nykyistä kehityskuvaa leimaavat: kasvu ja lopettaminen (ks. esim. https://doi.org/10.1016/j.eist.2022.04.011). Kasvu ei väistämättä tarkoita kestämätöntä tuotantoa; päinvastoin, monet kasvuhakuiset tuottajat ovat hyvinkin tietoisia tuotantonsa ympäristövaikutuksista, ja suuret tilat pystyvät usein toimimaan ympäristötehokkaasti, viljelemään monipuolisesti ja investoimaan esim. uusiutuviin energialähteisiin.
Kasvun systeemiset vaikutukset tulevat kuitenkin näkyviin keskittymisenä ja monimuotoisuuden marginalisoitumisena. Kyse on paitsi biologisen monimuotoisuuden marginalisoitumisesta – sen, joka vaatii pientareita, mosaiikkimaista maisemarakennetta, laiduntajia, jopa eräänlaista tuotannon tehottomuutta – myös yrittäjien mahdollisuudesta toimia toisin. Se tila, jossa suomalainen alkutuottaja kykenisi tekemään valtavirrasta poikkeavia valintoja, on käymässä yhä kapeammaksi. Kun tämä tila kapenee, myös ruokajärjestelmän uusiutumiskyky heikkenee, sillä uudet, kestävät innovaatiot rakentuvat juuri tällaisissa tiloissa.
Pienuuden ekologian utopiat eivät ole vain kaunista rustiikkista paikallistuotannon kuvastoa, jota voidaan pitää yllä, jos resursseja sattuu olemaan ylenpalttisesti. Ne ovat ruokajärjestelmän uusiutumisen ajureita, joita ajaa asialleen omistautuneiden tuottajien halu toimia toisin. Ne ovat myös puoliluonnontilaisen luonnon monimuotoisuutta ylläpitäviä saarekkeita. Kuten metapopulaatioita tutkinut Ilkka Hanski meille opetti; kun tästä saaristosta alkaa yhä useampi saari hukkua, populaatiot menettävät lopulta elinvoimansa. Harva haluaa luonnon monimuotoisuuden köyhtyvän. Useamman pitäisi kuitenkin pystyä näkemään, että myös maataloudessa toisin toimimiselle pitää pystyä luomaan todellisia, kannattavia liiketoimintamahdollisuuksia, jotta ruokajärjestelmä säilyttäisi uusiutumiskykynsä – ja luonto monimuotoisuutensa.
