BIODIFUL-tutkijoiden kesken syntyi hiljattain keskustelua eri eliölajien välille muodostuneesta ”työnjaosta” maapallolla – ja siitä millaista roolia oma lajimme näyttelee osana planeetan elonkehää eli biosfääriä. Miksi olemme päätyneet juuri luonnon monimuotoisuuden heikentäjän rooliin ja miten voisimme ilmentää sellaisia lajillemme mahdollisia ekorooleja, jotka tukeutuisivat monimuotoisempaan luontoon ja antaisivat sille myös nykyistä paremmin tilaa?
Tulvametsän kanssa on tultava toimeen, sitä ei voi kesyttää. Tällainen ekorooli on luonteva monille Amazonian joenvarsien asukkaille. El Chino lähellä Tamshiyacu-Tahuayon luonnonsuojelualuetta, Perun Amazonia. Kuva: Matti Salo.
Laajalle sopeutunut nykyihminen
Ekologian tieteenalalla on ollut tavallista puhua lajien ekolokeroista tai ekologisista lokeroista, joilla viitataan eliölajien elinympäristövaatimuksiin. Ekolokeron rajat muodostuvat niistä tekijöistä, jotka säätelevät tiettyyn lajiin kuuluvien yksilöiden elämää ja lisääntymistä. Tällaisia ovat muun muassa ravinto, lämpötila, veden saatavuus ja elinympäristön tilaominaisuudet. Perinteisesti määriteltynä nykyihmisen (Homo sapiens) ekolokero on laaja, sillä olemme onnistuneet venyttämään sitä moniin suuntiin erilaisissa olosuhteissa.
Lämpimällä alueella Afrikassa kehittynyt lajimme on keksinyt uusia tapoja sietää elämää rajoittavia tekijöitä mitä moninaisimmissa ympäristöissä ja siten levittäytynyt lähes kaikkialle maapallolla. Esimerkiksi lämmitetyt tai viilennetyt asumukset mahdollistavat elämisen sekä kylmillä että lämpimillä alueilla – myös paikoissa, joissa oleskelu olisi aiemmin johtanut nopeaan kuolemaan. Tehokas ruuan ja energian tuotanto sekä esimerkiksi lääketieteen kehitys yhdessä maailmanlaajuisen kaupan kanssa ovat mahdollistaneet lajimme yksilömäärän ja biomassan valtavan kasvun, mutta silti nykyihmisen roolia ekosysteemeissä ei ole juuri hahmoteltu monien muiden yleisten lajien tapaan (Root-Bernstein & Ladle, 2019).
Lajien jäykähkö ekolokerointi ei välttämättä kerrokaan riittävästi oman lajimme merkityksestä, ja siksi voisi olla kiinnostavampaa käyttää tähän ekoroolin tai ekologisen roolin käsitettä. Ekorooli sopii paremmin ymmärrykseen lajien aktiivisesta kyvystä paitsi sopeutua muuttuvaan ympäristöön perinnöllisen vaihtelun mahdollistamissa rajoissa myös muokata ympäristöä itselleen sopivaksi. Osa lajeista on rooleiltaan hyvinkin muuttumattomia ja tiettyihin elintapoihin erikoistuneita, kun taas toiset kykenevät toimimaan eri tavoin erilaisissa oloissa ja sopeutumaan nopeastikin erilaisiin muutoksiin. Sosiokulttuurisen kehittymisensä myötä nykyihminen on omaksunut hyvin lavean ekoroolin.
Olemme muuttuneet yhä voimakkaammin elonkehää dominoivaksi lajiksi, eikä maapallolla enää ole ekosysteemeitä, joita ihmistoiminta ei ainakin jollakin tavalla olisi muuttanut.
Ihmislajit luontokadon edistäjinä
Tänä päivänä ihmisen vaikutukset tuntuvat kaikkialla vähintään ilmastonmuutoksena ja ympäristön kemikalisoitumisena. Ihmistoiminta on myös edistänyt muiden lajien leviämistä kauaksi luontaisilta levinneisyysalueiltaan. Ihminen muuttaa ekosysteemeitä usein yksinkertaisemmiksi ja enemmän toistensa kaltaisiksi, ja tällaisen luonnon homogenisaation (Clavel ym., 2011) tai luonnon globalisaation (Hanski, 2016) seurauksena erilaisia ekorooleja edustavien lajien kohtalot poikkeavat toisistaan. Rooleiltaan kapeammat eli erikoistuneemmat lajit ovat yleensä vaarassa uhanalaistua ja jopa hävitä ensimmäisinä.
Ihmiset ovat vaikuttaneet luonnon monimuotoisuuteen jo ennen viime vuosikymmeninä kiihtynyttä luonnon köyhtymistä eli luontokatoa. Kun lajimme vähitellen eriytyi omaksi haarakseen ehkä noin 300 000 vuotta sitten Afrikassa, paleoantropologisen aineiston mukaan maapallolla oli jo elänyt ja eli vielä samanaikaisesti muitakin ihmislajeja, kuten esimerkiksi rotevarakenteinen neandertalinihminen (Homo neanderthalensis), melko suuriaivoinen heidelberginihminen (Homo heidelbergensis) ja pienikokoinen floresinihminen (Homo floresiensis). Jo aiemmat ihmislajit kuten käteväihminen (Homo habilis) ja pystyihminen (Homo erectus) käyttivät työkaluja, ja neandertalinihmiset saattoivat myös kuvata elämäänsä kalliomaalauksina. Arkeologisten ja paleoekologisten aineistojen avulla on voitu osoittaa, että eri ihmislajit myös muokkasivat toiminnallaan luonnon monimuotoisuutta jo kauan ennen oman lajimme aiheuttamaa massiivista tuhoa (esim. Boivin ym., 2016; Dembitzer ym., 2022). Varhainen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ilmeni esimerkiksi sukupuuttoina tai muutoksina eliöyhteisöjen rakenteissa ja lajikoostumuksissa.
Nyt maapallolla on jäljellä enää yksi ihmislaji, ja on selvää, että luonnon köyhtyminen vaikuttaa myös oman lajimme hyvinvointiin. Jatkuessaan tämä kehitys voi johtaa viimeisenkin ihmislajin sukupuuttoon, mikä tekisi esiintymisestämme maapallolla evolutiivisesti suhteellisen lyhyen ajanjakson.
Miten käytämme kykyjämme?
Maapallon biosfäärin tulevalle evoluutiokehitykselle voi olla ratkaisevaa se, kuinka nykyihminen käyttää niitä samoja lajillemme tyypillisiä piirteitä, jotka ovat johdattaneet meidät nykyiseen ahdinkoon. Vaikka nykyihminen on vain yksi muiden lajien kanssa itseisarvoltaan tasavertainen haara elämän puussa, evoluution myötä lisääntynyt elämän kompleksisuus ilmenee lajissamme esimerkiksi erityisen kehittyneenä hermostona (Sousa ym., 2017). Tämä ominaisuus mahdollistaa monia lajillemme ominaisia piirteitä, kuten monipuoliset ajattelu-, oppimis- ja kommunikointikyvyt. Yhden näkemyksen mukaan nykyihminen ei lajikehitykseltään juuri erottunut muista ihmislajeista pitkään aikaan, kunnes ehkä noin 50 000 vuotta sitten lajimme kognitiiviset kyvyt, sosiaalinen kompleksisuus ja lisääntymismenestys etenivät huomattavasti ja edesauttoivat lajiamme levittäytymään ja runsastumaan ympäri maapallon.
Tämän päivän ekologisten haasteiden ratkominen vaatii nykyihmisen ainutlaatuista kykyä oppia historiasta, visioida tulevaisuuden mahdollisuuksia ja toteuttaa niitä suunnitelmallisesti. Lisäksi luonnon monimuotoisuuden hyvinvoinnille saattaa pitkällä aikavälillä olla keskeistä se, alkaako lajimme kuroa kiinni nykyihmisen kokemuksellista ja toiminnallista eriytymistä maapallon ekosysteemeistä ja toimia vastavuoroisessa yhteistyössä muun luonnon kanssa osana planeetan järjestelmää.
Suosiotaan kasvattava regeneratiivinen paradigma ehdottaa, että ihmiskunnan tulisi omaksua yhdeksi keskeiseksi tehtäväkseen luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen ja yleisemmin sosioekologisten järjestelmien elinkyvyn kasvattaminen (Wahl, 2016). Paradigmanmuutoksen taustalla vaikuttaa ajatus tarpeesta siirtyä vallitsevasta mekanistisesta maailmankuvasta regeneratiivisuuden perustana olevaan ekologiseen eli elävien systeemien maailmankuvaan (Benne & Mang, 2015). Mekanistisessa maailmankuvassa toimittaessa ihmiset ymmärretään erillisinä muusta luonnosta ja ilmiöitä lähestytään painottaen niiden syy-seuraussuhteita sekä järjestelmien osien parempaa tuntemusta. Ekologisessa maailmankuvassa ihminen taas ymmärretään osaksi luontoa ja ilmiöitä lähestytään painottaen niiden kokonaisvaltaisuutta sekä järjestelmän osien välisten suhteiden laatua. Regneratiivinen suuntaus väittää, ettei luontokatoa ja muita viheliäisiä ongelmia voida ratkaista mekanistisen maailmankuvan tavalla käsittää maapallon toimintaa konemaisesti, vaan planeetan sosioekologiset järjestelmät voidaan saada kukoistamaan vain käsittelemällä niitä itseorganisoituvina ja vuorovaikutteisesti kehittyvinä elävinä systeemeinä.
Ihmisen rooli maapallolla ja sen vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen saattavat kytkeytyä tiiviisti siihen, millaisesta maailmankuvasta ja ajattelutavasta lähtien lajimme toimii.
Alkuperäiskansoilta oppien
Kaikki ihmistoiminta ei tietenkään vaikuta luonnon monimuotoisuuteen yhtä haitallisesti, ja on myös paljon esimerkkejä siitä, miten ihminen on lisännyt luonnon monimuotoisuutta paikallisesti ja jopa alueellisesti. Esimerkiksi Amazoniassa laajoilla alueilla esiintyvä terra preta eli ”musta maa” kertoo varhaisesta luonnonhoidosta. Alueen alkuperäiskansat paransivat viljelymaan ominaisuuksia jo noin 2500 vuotta sitten sekoittamalla siihen esimerkiksi hiiltä, luunpalasia ja kompostia. Tätä kautta viljelymaahan saatiin sitoutumaan paremmin ravinteita. Amazonian alkuperäiskansat ovat lisäksi viljelleet puutarhojaan jäljitellen ympäröiviä sademetsiä sekä levittäneet lukuisia hyötykasveja ympäri Amazonian. He myös tuntevat ympärillään elävät muut lajit ja niiden ominaisuudet hyvin.
Regeneratiivisen suuntauksen yhteydessä viitataankin usein monien alkuperäiskansojen ylläpitämään näkemykseen, jossa ihminen nivoutuu osaksi luontoa ja maailmankaikkeutta. Myös hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:n globaaliraportti (IPBES, 2019) vahvisti osaltaan ajatusta alkuperäiskansojen ja luonnon monimuotoisuuden välisestä suhteesta. Vaikka alkuperäiskansat on usein työnnetty syrjään heikkotuottoisiksi katsotuille tai vaikeasti saavutettaville alueille, IPBES:n mukaan alkuperäiskansojen omistamien tai hallinnoimien alueiden luonnon monimuotoisuus vaikuttaisi säilyvän muita alueita paremmin. Tutkimustietoa aiheesta tarvitaan silti lisää.
Toisaalta monet alkuperäiskansojen ryhmistä eivät edes halua olla tekemisissä ulkomaailman kanssa ja haluavat eristäytyä omasta tahdostaan. Suoran väkivallan uhan lisäksi esimerkiksi sademetsään ulkopuolisten mukana kulkeutuvat tartuntataudit aiheuttavat edelleen tuhoa eristyneillä alueilla elävien ihmisryhmien keskuudessa. Myös luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen kielteiset vaikutukset kohdistuvat usein voimakkaimmin juuri alkuperäiskansoihin, jotka ovat vähiten hyötyneet kestämättömän kehityksen lyhytnäköisestä voittojen tavoittelusta. Tämä siitä huolimatta, että alkuperäiskansat ovat osaltaan ylläpitäneet teollisellekin maa- ja metsätaloudelle keskeisiä ekosysteemitoimintoja.
Sekä ekosysteemit että alkuperäiskansojen näkemykset ja tavat ovat joutuneet mukautumaan valtavirran yhteiskuntien haitallisiin vaikutuksiin, mutta nyt regeneratiivinen suuntaus pyrkii vastaamaan tähän kehitykseen. Regeneratiiviset hankkeet edistävät alkuperäiskansojen luontonäkemysten kaltaista ihmisen ja muun luonnon vastavuoroista kehittymistä tavoitellen korkeampaa sosioekologisten järjestelmien kukoistusta moderneissa yhteiskunnissa. Näin regeneratiivinen suuntaus on uusi tapa kertoa vanha alkuperäiskansojen ylläpitämä narratiivi, jossa ihmisen roolina on elää sopusoinnussa muun luonnon kanssa.
Kun elinympäristö koetaan vahvasti kotina ja myös tulevien sukupolvien elämän lähteenä, sen köyhdyttäminen ei ole viisasta.
Viitteet
Benne, B. & Mang, P. (2015) Working regeneratively across scales—insights from nature applied to the built environment. Journal of Cleaner Production, 109, 42–52. https://doi.org/10.1016/j.jclepro.2015.02.037
Boivin, N.L., Zeder, M.A., Fuller, D.Q., Crowther, A., Larson, G., Erlandson, J.M., Denham, T. & Petraglia, M.D. (2016) Ecological consequences of human niche construction: Examining long-term anthropogenic shaping of global species distributions. Proceedings of the National Academy of Sciences, 113, 6388–6396. https://www.pnas.org/doi/10.1073/pnas.1525200113
Clavel, J., Julliard, R. & Devictor, V. (2011) Worldwide decline of specialist species: toward a global functional homogenization? Frontiers in Ecology and the Environment, 9, 222–228. https://esajournals.onlinelibrary.wiley.com/doi/full/10.1890/080216
Dembitzer, J., Barkai, R., Ben-Dor, M. & Meiri, S. (2022) Levantine overkill: 1.5 million years of hunting down the body size distribution. Quaternary Science Reviews, 276, 107316. https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0277379121005230
Hanski, I. (2016). Tutkimusmatkoja saarille. Gaudeamus.
IPBES (2019) Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services. E. S. Brondizio, J. Settele, S. Díaz ja H. T. Ngo (toim.). IPBES secretariat, Bonn, Saksa. 1148 s. https://doi.org/10.5281/zenodo.3831673
Root-Bernstein, M. & Ladle, R. (2019) Ecology of a widespread large omnivore, Homo sapiens, and its impacts on ecosystem processes. Ecology and Evolution, 9, 10874–10894. https://doi.org/10.1002/ece3.5049
Sousa, A.M.M., Meyer, K.A., Santpere, G., Gulden, F.O., Sestan, N. (2017) Evolution of the human nervous system function, structure, and development. Cell, 170, 226–247. https://doi.org/10.1016/j.cell.2017.06.036
Wahl, D.C. (2016) Designing regenerative cultures. Triarchy Press, Axminster, Iso-Britannia. 287 s.
