Villiruoan isoin buumi meni jo.
Innostus villiruokaan oli tapissaan 1970-luvulla. Silloin mullistava teknologinen uutuus, pakkasarkku, mahdollisti paitsi kesän makujen myös ihan aidon ravinnon säilömisen. Villiruokabuumi oli siis raakaa kotitalousekonomiaa: itse poimittu, ammuttu tai kerätty ruoka oli selvää säästöä. Kertyneillä pennosilla saattoi ostaa vaikka väritelevision.
Villiruoan suosio piikkasi siis vuosikymmeniä ennen kuin itse termi keksittiin.
Villiähän on ruoka, joka kasvaa itsestään: kylvämättä, kitkemättä ja itkemättä, pientareilla, metsissä ja järven syvänteissä. Villiruoka kasvi-, eläin- ja sienikunnasta jatkaa sukuaan ihmisen toimista riippumatta, autonomisesti, ihan ilman taloustieteen arvottamia tuotantopanoksia. Juuri ilmaisuus oli 70-luvun villiruokabuumin ytimessä.
Halpuuden hinta
Hinnassa oli kuitenkin myös villiruokabuumin tuhon siemen.
Elintason noustessa suomalainen ruoka halpeni, sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Ostovoima kasvoi ja ruokatuotanto tehostui niin paljon, että 2000-luvulla käytämme ruokaan vähemmän rahaa kuin koskaan. Kun samaan aikaan vapaa-ajalle alettiin laskea hintaa, kävikin niin, että poimittu marjakilo oli kalliimpi kuin torilta ostettu. Miksi vaivautua, kun kaupasta saa halvemmalla?
Jos ruoalla ei ole muuta arvoa kuin mahdollisimman alhainen hinta, ei ruokaan voi syntyä kovin vahvaa suhdetta. Perinteisetkin ruoat vaihtuvat lautaselta helposti, jos nousu- tai laskusuhdanne tuo tarjolle halvempaa. Tästä kärsii ruokakulttuuri, se on selvää, mutta villiruoan osalta voi miettiä myös luontosuhteemme kehittymistä.
Sata vuotta sitten Suomi oli Euroopan kehittymättömimpiä maita. Valtaosa väestöstä eli alkutuotannosta tai oli hyvin lähellä sitä. Villit sienet, marjat ja yrtit pakottivat ihmiset luonnon helmaan niitä etsimään silloin kun vuodenkierto niin määräsi, ja ihmisen ja luonnon utilitaristiselle luontosuhteelle tämä tarjosi varmasti oivan kasvupohjan.
Todellisuudessa kaupungistuminen melko suoraviivaisesti vähensi luonnosta ruoan hankkimisen intoa. Pakkasarkkuja löytyi ja löytyy edelleen eniten muualta kuin maalaiskyliltä. Jos mittarina käytetään marjojen poimintaa, on tilastoista helppo nähdä, että suomalainen luonnon hyötysamoaminen romahti 2000-luvun alussa. Siitä eteenpäin kotimaiset marjat on kauppaan poimittu ulkomaisin voimin.
Hokema suomalaisten syvästä luontosuhteesta on melko tyhjä, jos sellainen voi olla luonnossa käymättä.
Aallonpohjasta lähtee tietysti aina uusi alku. Pikkuhiljaa villiruoka keksittiin uudestaan makujen ja elämysten tuottajana. Viimeisten 10 vuoden aikana varsin vakaasti kehittynyt kiinnostus on siksi edennyt yrttien kautta, joista useimpiin meillä ei Suomessa edes ole kovin vankkaa perinnettä.
Villiyrtti on kuitenkin yhtä hyvä luontosuhteen kehittäjä kuin villimarja. Kun ruoan poimii itse luonnosta, tulee välttämättä kiinnittäneeksi huomiota sen kasvuympäristöön. Hakkuilla hetkellisesti kukoistava horsma ja sieltä tyystin jopa vuosikymmeniä puuttuva mustikka auttavat hahmottamaan miten rajusti muutamme metsiä.
Gourmeesta kotiruuaksi
Ravintola-alan opetuksessa villiyrttejä ja -marjoja sekä riistaa ja luonnonkalaa osataan nyt nostaa esille uudella tavalla. Kun ketunleipä ja maitohorsma alkavat näkyä ravintoloiden ruokalistoilla, herää suomalaisilla toivottavasti uusi kiinnostus katsella oman kodin pihapiennarta sillä silmällä. Askel mättähälle voi johtaa syvemmälle metsään, ja siitä se luontosuhde kehittyy.
Ja sitä tarvitaan, sillä hokema suomalaisten syvästä luontosuhteesta on melko tyhjä, jos sellainen voi olla luonnossa käymättä.
Luontosuhteeseen tarvitaan luontokokemuksia, ja niihin tarvitaan syitä mennä luontoon. Siksi villiruoan buumi numero kaksi tulee isoon tarpeeseen: mitä suurempi osa ihmisistä löytää syyn mennä metsään, sitä varmemmin osaamme sitä myös arvostaa. Mytologiselle tasolle kohonnut kansallisromanttinen luontosuhteemme pitää uudistaa henkilökohtaiselle tasolle.
Nokkosesta saa hienoa pestoa ja maitohorsmalla juhannuspöydän komeaksi, joten menkäähän kaikki luontoon nyt heti!
