Biodiversiteetin luonnontieteellinen perusta muodostuu politiikanteolle mielekkääksi vasta, kun sitä tarkastellaan tiiviisti yhdessä inhimillisen toiminnan kanssa. Luonnon köyhtyminen ei ole pelkkää oheisvahinkoa, vaan suurelta osin seurausta tietoisista pyrkimyksistämme yksinkertaistaa luontoon perustuvia tuotantojärjestelmiä. Muutokset tähän vaativat ajattelutapojen uudistamista.
Luonnon köyhtymistä pysäyttämässä
Ympäristöministeriö valmistelee parhaillaan vuoteen 2030 ulottuvaa kansallista biodiversiteettistrategiaa ja toimintaohjelmaa, joilla pyritään pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja kääntämään ihmistoiminnan luontoon kohdistama nettovaikutus positiiviseksi vain vuosikymmenessä. Asetettu tavoite on massiivinen, kun huomioidaan, että Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön edellisen strategian (2012–2020) toimenpiteiden vaikuttavuus jäi laimeaksi.
Tilanne heijastelee kansainvälistä kehitystä: vuonna 1992 solmitun luonnon monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen pohjalta asetetussa tavoitteessa pysäyttää luonnon köyhtyminen maailmanlaajuisesti on epäonnistuttu vuosikymmen toisensa jälkeen (Johnson et al. 2017). Luonnon monimuotoisuuden kääntäminen kasvu-uralle on ihmiskunnalle ennen pitkää välttämätöntä, mutta nyt esitetty aikataulu on silti erittäin kunnianhimoinen.
On selvää, että tarvittavien toimenpiteiden luominen ja toteuttaminen vaativat perustavanlaatuista muutosta moniin vakiintuneisiin ajattelutapoihin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin arvoihin ja käytänteisiin, päätöksentekoon, kulutukseen ja talouden rakenteisiin sekä liiketoimintalogiikkaan.
Monimuotoisuuden kirous ja organisoitu vastuuvapaus
Luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen taustalla vaikuttavista syistä yksi mainitaan suhteellisen harvoin. Tämä taustasyy on yhtä aikaa sekä yllättävä että itsestään selvä. Vaikka biodiversiteetti on yleensä keskustelussa lähtökohdiltaan myönteinen käsite, suuri osa ihmisen taloudellisesta toiminnasta perustuu silti ajatukselle monimuotoisuudesta pikemminkin riesana kuin rikkautena.
Tämä heijastuu myös siihen, miten luonnonvarojen käyttöä ohjaava yhteiskunnallinen hallintarakenne suhtautuu monimuotoisuuteen.
Mitä monimutkaisempia luonnonympäristöt ovat, sitä hankalampaa niitä on käsitellä ja hyödyntää tehokkaasti. Tästä syystä luonnon toiminnasta käyttövoimansa saavien tuotantojärjestelmien kehittäminen on hyvin usein perustunut ekosysteemien yksinkertaistamiseen. Esimerkiksi maa- ja metsätaloudessa onkin yleensä pyritty muokkaamattomia luonnonekosysteemeitä paljon yksinkertaisempiin ekologisiin järjestelmiin.
Mitä monimutkaisempia luonnonympäristöt ovat, sitä hankalampaa niitä on käsitellä ja hyödyntää tehokkaasti. Tästä syystä luonnon toiminnasta käyttövoimansa saavien tuotantojärjestelmien kehittäminen on hyvin usein perustunut ekosysteemien yksinkertaistamiseen. Esimerkiksi maa- ja metsätaloudessa onkin yleensä pyritty muokkaamattomia luonnonekosysteemeitä paljon yksinkertaisempiin ekologisiin järjestelmiin.
Kun suojellaan yhtä, häädetään monia.
Jossain määrin tämä on käytännössä myös välttämätöntä. Sitä kuitenkin saa mitä tilaa. Kun suojellaan yhtä, häädetään monia. Luonnon köyhtyminen ei tästä syystä olekaan vain – tai edes suurimmalta osin – oheisvahinkoa vaan tietoinen pyrkimys.
Ei siis ole mikään ihme, että esimerkiksi erilaisten muokkausten ja torjunta-aineiden käytön myötä saavutetaan lajistoltaan ja lajien välisiltä vuorovaikutussuhteiltaan yksinkertaisempia eliöyhteisöjä. Sitähän on juuri tavoiteltukin. Ja pyrkimys on ollut yhteinen ja laajasti jaettu: syyllisten nimeämisen sijaan voidaan puhua luonnon monimuotoisuuden kohtaloon liittyvästä yhteiskunnan läpileikkaavasta organisoidusta vastuuvapaudesta (Hiedanpää et al. 2011). Samalla monimuotoisuudessaan hankalammat luonnon ilmenemismuodot on ajettu marginaaliin, suojelualueille.
Yhteisen toimintamme seuraukset ovat yhä selvemmin näkyvissä. Tuotantojärjestelmien kyky vastata ympäristömuutoksiin ja sopeutua ihmisten uusiin tarpeisiin on alentunut. Esimerkiksi aivan normaalien sääilmiöiden ja luonnonvaraisten eliöiden aiheuttamat taloudelliset vahingot korostuvat yksipuolisissa järjestelmissä. Ilmastonmuutos voimistaa näitä vaikutuksia entisestään.
Esimerkiksi Keski-Euroopassa laajoja metsätalousvahinkoja aiheuttava perhoslaji havununna (Lymantria monacha) on ilmaston lämmetessä levittäytynyt Suomessakin yhä pohjoisemmaksi ja saattaa tulevaisuudessa muodostua ongelmaksi metsätaloudelle myös meillä. Niinikään ravinteiden ja hiilen kierto ovat häiriytyneet, vaikka maaperien muodostamien ekosysteemien ja niiden sisältämien eliöyhteisöjen monimuotoisuudella on ihmiselle keskeinen merkitys (Delgado-Baquerizo et al. 2020).
Biodiversiteettikäsitteen avaaminen voi auttaa ymmärtämään miksi.
Monimuotoisuus on luonnon ominaisuus
Biodiversiteetti (biodiversity) esiteltiin käsitteenä maailmalle Yhdysvalloissa vuonna 1986 järjestetyssä kansallisessa tiedefoorumissa, jonka tuloksena syntyi bestselleriksi noussut kirja BioDiversity (Wilson 1988). Tätä ennen tutkijat puhuivat biologisesta monimuotoisuudesta (biological diversity). Tiedefoorumi oli monella tavalla aikaansa edellä, sillä biologien rinnalla keskusteluihin osallistui esimerkiksi taloustieteilijöitä ja filosofeja. Heitä kaikkia yhdisti huoli luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä, johon oli herätty jo vuosia aiemmin. Kokouksesta osa järjestettiin etäkonferenssina, mikä sekin oli 1980-luvulla harvinaista. Etäyhteyksien kautta kokouksen yleisömäärä nousi tuhansiin − biodiversiteetti sai käsitteenä lentävän lähdön.
Iskusanana biodiversiteetti onnistui lyömään läpi myös kansainvälisessä politiikassa. Suomi ratifioi ensimmäisten valtioiden joukossa Rio de Janeirossa vuonna 1992 järjestetyn Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ympäristö- ja kehityskokouksen pohjalta syntyneen luonnon monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen. Lyhyesti ilmaistuna luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti tarkoittaa paitsi kaikkien elämän ilmenemismuotojen myös niiden välisten erojen moninaisuutta.
Biodiversiteettisopimus oli historiallinen käännekohta, sillä se käsitteli luonnon monimuotoisuutta ensimmäistä kertaa monilla eri tasoilla.
Geneettinen eli perinnöllinen monimuotoisuus viittaa yksilöiden ja populaatioiden välisiin perintötekijöiden eroihin. Lajien monimuotoisuudella viitataan eliölajien koko kirjoon ja lajien välisiin eroihin. Biodiversiteetin kolmannen tason muodostaa ekologinen monimuotoisuus, joka sekin voidaan jakaa erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Samalla alueella elävät erilajiset eliöt muodostavat eliöyhteisöjä, joiden yhdessä elottoman luonnon kanssa muodostamia kokonaisuuksia kutsumme ekosysteemeiksi. Maapallon pintaa ohuesti peittävä elävä kerros eli biosfääri kattaa puolestaan kaikki maapallolla elävät eliölajit ja ekosysteemit muodostaen biodiversiteetin korkeimman tason. Erilaisten ekologisten yhteyksien verkoston määrä ja laatu näillä eri tasoilla on keskeinen osa luonnon monimuotoisuutta.
Geneettinen eli perinnöllinen monimuotoisuus viittaa yksilöiden ja populaatioiden välisiin perintötekijöiden eroihin. Lajien monimuotoisuudella viitataan eliölajien koko kirjoon ja lajien välisiin eroihin. Biodiversiteetin kolmannen tason muodostaa ekologinen monimuotoisuus, joka sekin voidaan jakaa erilaisiksi kokonaisuuksiksi.
Kaikki tämä osoittaa havainnollisesti sen, ettei biodiversiteetillä tarkoiteta vain jollakin hetkellä ja jossakin paikassa olemassa olevaa kokoelmaa eliöitä. Avain käsitteeseen on ajatus monimuotoisuudesta luonnon järjestelmän dynaamisena ominaisuutena. Vaikka biodiversiteetin määrää ja laatua voidaan tarkastella ja jopa yrittää mitata tietyssä paikassa ja tietyllä hetkellä, monimuotoisuus on aina muutoksessa − niin suhteessa itseensä kuin suhteessa muihin alueisiin. Samankaltaistuminen tarkoittaa monimuotoisuuden vähenemistä.
Muonimuotoisuutta lisäävälle muutokselle on annettava tilaa ja aikaa, eikä sitä voi täydellisesti hallita.
Murroksen edellytykset
Biodiversiteetti on käsitteenä valtavirtaistunut ja lyönyt läpi lähes kaikilla yhteiskunnan aloilla. Tästä huolimatta osa tutkijoista on esittänyt kritiikkiä biodiversiteettikäsitteen monitulkintaisuutta kohtaan. Yksi heistä on maailmankuulu sademetsätutkija John Terborgh, joka jo vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan Requiem for Nature (Terborgh 1999) pohti biodiversiteetin käsitteen hämärtyneen siinä vaiheessa, kun lajien monimuotoisuuden rinnalle nostettiin monimuotoisuuden muut tasot. Ilman niitä käsitteeltä kuitenkin putoaisi pohja.
Luonnontieteellinen asiantuntemus monimuotoisuudesta ja siinä tapahtuvista muutoksista on Suomessa korkeatasoista, ja pohjautuu satojen vuosien kuluessa kerättyyn aineistoon. Biodiversiteettikysymysten esittämistapa korostaa kuitenkin edelleen eliölajeihin ja elinympäristöihin kohdistuvaa tietoa omana saarekkeenaan siten, että käsite jää staattiseksi niin luonnontieteellisestä kuin ihmisnäkökulmasta. Tämä vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista. Biodiversiteettiä tarkastellaan liian usein vain erilaisten näkökulmien summana, eikä monimuotoisuuden yhteiskunnan läpileikkaava merkitys ihmiselle välity kunnolla keskusteluun.
Jos ja kun halutaan ymmärtää luonnon köyhtymisen syy-seuraussuhteita erityisesti organisoidun vastuuvapauden näkökulmasta, on keskeistä nähdä biodiversiteetti luonnon ominaisuutena. Kysymys on ajassa ja tilassa jatkuvasti muuttuvasta dynaamisesta ilmiöstä, jota ei voi ymmärtää pelkän lajikäsitteen avulla: biodiversiteetin yhdellä tasolla tapahtuvat asiat heijastuvat aina myös muihin tasoihin (esim. UNEP 1995). Näin käsite koskettaa tavalla tai toisella monenlaista ihmistoimintaa ja leikkaa siten läpi koko yhteiskunnan. Jo pelkästään tästä syystä monimuotoisuus on käsitteenä sisältänyt aina myös vahvan poliittisen latauksen.
Emme vielä edes tiedä, millaisia ovat kaikki tulevaisuuden monimuotoiset elinympäristöt ja maisemat. Niille on annettava aikaa ja tilaa kehittyä limittäin ja rinnakkain ihmistoiminnan kanssa.
Samoin kuin biodiversiteetti on jatkuvassa muutoksessa, myös ihmisen suhde luontoon ja siihen limittyvä toiminta muuttuvat. Kaikenlainen muutos ei ole hyvästä, ja ihmisen toimintaa olisikin voitava viedä sellaiseen suuntaan, jossa monimuotoisuuden merkitys tulee kunnolla näkyviin. Konkreettisesti tämä voisi näkyä esimerkiksi siten, että metsäluonnon suurempi monimuotoisuus voisi auttaa vähentämään havununnan kaltaisten lajien aiheuttamia taloudellisia vahinkoja (Fält-Nardmann et al. 2018), mutta moni asia on vielä piilossa.
Emme vielä edes tiedä, millaisia ovat kaikki tulevaisuuden monimuotoiset elinympäristöt ja maisemat. Niille on annettava aikaa ja tilaa kehittyä limittäin ja rinnakkain ihmistoiminnan kanssa.
Elonkirjon luonnontieteellinen perusta saa politiikanteolle mielekkään merkityksen vasta, kun sitä ja erilaista siihen limittyvää inhimillistä toimintaa pystytään tarkastelemaan riittävän tiiviisti yhdessä.
Kirjallisuus
Delgado-Baquerizo M, et al. (2020) Multiple elements of soil biodiversity drive ecosystem functions across biomes. Nature Ecology & Evolution 4(2): 210−220.
Fält-Nardmann, JJJ, et al. (2018) The recent northward expansion of Lymantria monacha in relation to realised changes in temperatures of different seasons. Forest Ecology and Management 427: 96−105.
Hiedanpää J, Kotilainen J, Salo M (2011) Unfolding the organised irresponsibility: ecosystem approach and the quest for forest biodiversity in Finland, Peru, and Russia. Forest Policy and Economics 13(3): 159−165.
Johnson CN et al. (2017) Biodiversity losses and conservation responses in the Anthropocene. Science 356(6335): 270−275.
Terborgh J (1999) Requiem for Nature. Island Press.
UNEP (1995) Global Biodiversity Assessment. Cambridge University Press.
Wilson EO (1988) BioDiversity. National Academy Press.
