Ruoantuotannon ympäristövaikutukset ovat merkittäviä. Globaalisti ruoantuotannon on arvioitu olevan merkittävin yksittäinen luonnon monimuotoisuutta köyhdyttävä ihmistoiminnan muoto. Ruokajärjestelmässä nimenomaan alkutuottajat, maanviljelijät, vaikuttavat ympäristön tilaan suoraan jokapäiväisten valintojensa kautta. Viljelijät päättävät tuotantotavastaan – tuottaako tavanomaisen, luomun tai vaikkapa peltometsätalouden menetelmin – erikoistumisesta tai monipuolistumisesta, voima- tai laajaperäisyydestä, pientareiden hoidosta, kesannoinnista, laidunnuksen järjestämisestä karjalle, ravinteiden käytöstä ja monesta muusta asiasta, jotka vaikuttavat ympäristön tilaan.
Viljelijöiden päätöksentekoa onkin tutkittu paljon. Tämän tutkimuskirjallisuuden perusteella tuottajat tekevät ympäristön kannalta hyviä ja myönteisiä valintoja silloin, kun ympäristöarvot ovat heille tärkeitä, kun heillä on tarpeeksi taloudellisia, tiedollisia, taidollisia ja aineellisia resursseja, ja kun muut ihmiset tukevat näitä valintoja. Ylipäätään ympäristömyönteiset valinnat ovat silloin todennäköisiä, kun ne tukevat viljelijän omia tavoitteita, ja kun ne sopivat tilan tuotantotapaan.
Valistus ei riitä, kun vaihtoehtoja ei ole
Vaikka viljelijöiden tukemiseen, motivoimiseen ja kouluttamiseen on käytetty valtavasti rahaa ja yhteiskunnan resursseja, tulokset näyttävät jääneen laihoiksi. Maatalousluonnon monimuotoisuus jatkaa köyhtymistään. Peltojen hiilipitoisuus laskee. Maatalouden kasvihuonepäästöt pysyttelevät sitkeästi samalla 1990-luvun tasolla. Pelloilta vesistöihin kohdistuvaa ravinnekuormitusta on saatu hillittyä, mutta ilmastonmuutoksen aiheuttaman lisääntyneen valunnan ja paikoin korkeiden peltojen ravinnepitoisuuksien vuoksi vesistöjen ekologinen tila ei ole kuitenkaan parantunut. Maatalouden ympäristöpolitiikalta odotetaan parempaa vaikuttavuutta, ja monet viljelijät kokevat itsensä voimattomiksi kovenevan ympäristöpuheen ja -vaatimusten sarjatulessa.
Kasvavat vaatimukset ympäristön tilan parantamiseksi eivät kuitenkaan ole viljelijöiden ainoa huolenaihe. Maatalouden kustannuskriisi ja maatalouden heikko kannattavuus ajaa yhä useammat tuottajat uupumukseen tai sen partaalle. Moni tuottaja päätyy lopettamaan tai siirtymään sivutoimiseksi. Ruokajärjestelmän tulevaisuudennäkymät ovat sumeat: muutostarve on laajasti tunnistettu ja jaettu, mutta yhteistä näkemystä ruokajärjestelmän tulevaisuuden suunnasta ei ole. Ilman laajoja rakenteellisia muutoksia kestävyyssiirtymä näyttäytyy maataloudessa enemmän uhkana kuin mahdollisuutena; esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunta ruokavaliomuutosten kautta näyttää mallinnuksissa heikentävän merkittävästi maataloustuloa Pohjanmaalla ja Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Mistä viljelijän elanto?
Viljelijät ovat ruokajärjestelmän kestävyysmurroksen tärkeimpiä tekijöitä, mutta onko heillä tosiasiallisia mahdollisuuksia toimia muutosvoimana ruokajärjestelmässä? Vaikka viljelijät tekevät viljelytoimenpiteitään ja tilansa kehittämistä koskevat valinnat itse, missä määrin valintojen vaihtoehdot ovat annettuja? Kannustavatko ruokajärjestelmän rakenteet tosiasiassa toimimaan ympäristömyönteisesti?
Viljelijöiden keskeisimmät tavoitteet liittyvät tyypillisesti toiminnan elinkeinoluonteeseen: toiminnan kannattavuuteen ja sen kautta toimeentulon hankkimisen jatkuvuuteen. Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon, että maanviljelyn pohjimmainen tarkoitus yritystoimintana on tuottaa viljelijälle elantoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö muilla tavoitteilla olisi viljelijöille merkitystä. Kestävyystavoitteiden ja toiminnan kehittämispyrkimysten välillä on maataloudessa selvä yhteys: ne viljelijät, joille maatalous on tärkeä tulonlähde, ovat todennäköisesti niitä, jotka pyrkivät aktiivisesti kehittämään toimintaansa, myös kestävyystavoitteiden suhteen.
Maatalouden kannattavuuskriisi heikentää maanviljelijöiden mahdollisuuksia ottaa aktiivista roolia kestävyyssiirtymässä. Muutokset vaativat resursseja – eivät pelkästään rahallisia resursseja, vaan myös jaksamista ja tulevaisuudenuskoa. Kun alkutuotantosektori imetään kuiviin pääomista ja sitä myötä tulevaisuudenuskosta, on turha kuvitella viljelijöiden laajana rintamana lähtevän viemään kestävyyssiirtymän laajuista rakenteellista murrosta eteenpäin.
Rakenteet sääntelevät kehityskulkuja
Ruokajärjestelmän murros vaatii tekijöikseen tuottajia, jotka sitoutuvat elinkeinon kehittämiseen. Tällöin viljelyn osa-aikaistuminen saattaa olla ongelma kestävyystavoitteiden kannalta. Kestävyysmurroksessa tärkeä rooli on uusilla kasvipohjaisilla proteiinilähteillä, mutta suomalaiset kasvinviljelijät toimivat useimmiten viljelijöinä sivutoimisesti. Toiminnan aktiivinen kehittäminen ja innostus uusiin kokeiluihin usein kumpuaa ammatillisesta sitoutumisesta. Jos viljelytyöstä pitää selvitä kohtuullisella työmäärällä kaiken muun elämän ohessa, on inhimillistä, että tukeudutaan mieluummin siihen, mitä on tehty aina ennenkin.
Käytännössä etenkin silloin, kun maatalous halutaan säilyttää merkittävänä toimeentulon lähteenä, tilalla viljellyn pinta-alan on pitänyt kasvaa ja toiminnan tehostua. Tehostumista ja rakennekehitykseksi kutsuttua kehityssuuntaa, jossa tilakoko kasvaa ja viljelijöiden määrä vähenee, on laajasti pidetty maatalouden toimintaedellytyksiä parantavana ja tervehdyttävänä ilmiönä. Voimakkaasta rakennekehityksestä ja tilakoon kasvusta huolimatta kustannusten kehitykseen suhteutettu tilakohtainen maataloustulo on keskimäärin pienentynyt.
Tehokkuus – piru vai pelastaja?
Ympäristönäkökulmasta tehostumisen vaikutukset ovat kahtalaisia. Yhtäältä tehostuminen tuo hyötyjä – isolla tilalla voi olla helpompaa toteuttaa viljelykiertoja, ja tehokkaassa tuotannossa pyritään välttämään resurssien haaskaamista, mikä suoraan edistää ilmasto- ja vesiensuojelutavoitteita. Suurten, tehokkaasti toimivien tilojen viljelijät ovat usein kehittäin kehittämisorientoituneita ja tiedostavia, sillä he ovat usein niitä viljelijöitä, jotka ovat valinneet jatkuvan kehittämisen polun, mikä hyödyttää monia ympäristötavoitteita.
Toisaalta maatalousluonnon monimuotoisuutta on kuitenkin vaikeaa vaalia samalla, kun pyritään mahdollisimman suureen taloudelliseen tehokkuuteen – ainakaan fossiiliseen aineenvaihduntaan nojaavassa järjestelmässä. Ruokajärjestelmässä monimuotoisuuden suurin uhka ei ole Suomessa metsäkato toisin kuin usein on esim. tropiikissa, vaan maisemarakenteen yksinkertaistuminen – siis tuotannon tehostuminen. Tehostumisen myötä pelloilta ovat poistuneet avo-ojat pientareineen, kivikot ja metsäsaarekkeet, jotka ovat avoimen maatalousympäristön lajiston tärkeitä elinympäristöjä. Tehostumisen myötä karjakoot ovat kasvaneet niin, että niiden järkevä laiduntaminen on käynyt monella tilalla mahdottomaksi – jolloin laiduntamisen merkittävät monimuotoisuushyödyt jäävät saamatta. Siellä, missä karja yhä laiduntaa, se useimmiten laiduntaa hyvätuottoisilla peltolaitumilla köyhien niittyjen sijaan – jolloin niityt ja muut maatalouden uhanalaiset perinneympäristöt kasvavat umpeen. Tällöin häviää myös erittäin runsas lajisto, joka on täysin riippuvainen tästä laiduntamiseen ja kasvuston säännölliseen poistamiseen perustuvasta häiriödynamiikasta. Laidunkarjalla onkin ruokajärjestelmän monimuotoisuuden vaalimisessa hyvin keskeinen rooli.
Jätämmekö maanviljelijät yksin?
Vaikka maatalouden ympäristövaikutukset syntyvät viljelijöiden jokapäiväisessä työssä, tämän jokapäiväisen työn kannattavuuden reunaehdot tulevat vahvasti määritellyiksi laajemmassa ruokajärjestelmän kontekstissa. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö viljelijällä säilyisi jonkinasteinen mahdollisuus toisin toimimiseen – viljelijöiden keskuudesta löytyy paljon esimerkkejä sitoutuneesta muutostoimijuudesta. Samalla on kuitenkin tärkeää ymmärtää, että viljelijöihin kohdistuvat odotukset ruokajärjestelmän muuttamisesta edellyttävät samanaikaisesti järjestelmätason muutoksia. Näistä tärkeimmät koskevat maatalouden harjoittamisen taloudellisia toimintaedellytyksiä. Näitä kysymyksiä ei voi ratkaista vain ohjaamalla maatalouteen lisätukea, vaan ne vaativat sitoutumista koko ruokaketjulta.
Ruokajärjestelmän toimijat ovat juhlapuheissaan laajasti sitoutuneita monimuotoisuuden edistämiseen. Tämän sitoutumisen pitää nyt yltää ymmärrykseen siitä, että viljelijät – monimuotoisuuden arkipäiväiset vaalijat – tarvitsevat työlleen konkreettisesti resursseja ja todellisia murrospolkuja. Monimuotoisuutta ei voi vaalia, jos ainoa tosiasiallinen mahdollisuus harjoittaa maataloutta kannattavasti perustuu fossiilisen aineenvaihdunnan puitteissa tapahtuvaan tehotuotantoon, erikoistumiseen, yksipuolistumiseen ja keskittävään kasvuun. Muussa tapauksessa juhlapuheet on tulkittava tyhjiksi lupauksiksi.
Kirjoitus perustuu Irene Kuhmosen Jyväskylän yliopiston Kauppakorkeakoulussa 15.12.2023 tarkastettuun väitöskirjaan Imprisoned by the regime? Farmer agency and farm resilience in the making of a sustainable food system.
