Kestävyyskeskusteluihin on viime vuosina noussut uusi trendi, kun uudistavan eli regeneratiivisen kehityksen suosio on kasvanut. Uudistavassa kehityksessä on pohjimmiltaan kyse ajattelutavan eli paradigman muutoksesta, jonka sisäistäminen vie aikansa. Syvä ymmärrys on silti hyvin tärkeää, jotta todellista muutosta voi tapahtua. Suomessa voimmekin nyt alusta alkaen yrittää pitää huolta siitä, ettei uudistavasta kehityksestä tule meillä vain uutta muotisanaa, vaan sen tavoite elämän ja elinkyvyn lisäämiseksi todella toteutuu.
Uudistava kehitys on jotain muuta kuin vain paranneltua kestävää kehitystä. Suuntaus on saanut vaikutteita systeemiajattelusta ja syväekologiasta, sekä esimerkiksi kehityspsykologiasta ja alkuperäiskansojen luontosuhteesta. Tässä jutussa kerron viidestä toisiinsa liittyvästä tavasta, joilla uudistava kehitys eroaa kestävästä kehityksestä.
Samalla toivon selkeyttäväni kuinka perustavanlaatuisesta muutoksesta on kyse, kun ihmistoiminnasta tulee aidosti uudistavaa; kun muutamme katsomustapaamme ja alamme tehdä asioita kuin luonto sen osana emmekä luonnolle siitä erillisinä.
Ihminen nivoutuu luontoon
Tarkastellaan ensin nykytilanteeseen johtanutta taustaa suurpiirteisesti, jotta ymmärrämme paremmin, miksi ihmiskunta on luonut omaa selviytymistään uhkaavat olosuhteet ja toisaalta mihin uudistava kehitys tähtää.
Kun me nykyihmiset (Homo sapiens) muodostuimme omaksi lajiksemme noin 300 000 vuotta sitten, olimme osa maisemaa eläen tiiviissä vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Tämä ympäristöön nivoutuva suhde jatkui aina maanviljelyn syntyyn asti, joka alkoi noin 10 000 vuotta sitten, ja jonka myötä ihmistoiminta alkoi eriytyä yhä enemmän planeetan systeemistä. Merkittävä ”riuhtaisu” irti yhteydestä luontoon tapahtui noin 500 vuotta sitten, kun reduktionistinen, kokonaisuuksia osiin pilkkova ja osia rationaalis-analyyttisesti arvioiva tyyli alkoi nousta suosioon jättäen varjoonsa ilmiöiden holistisemman, kokonaisuuksia ja suhteita painottavan lähestymistavan. Tämän päivän yhteiskuntamme ovat muodostuneet pitkälti juuri reduktionismiin nojaten.
Uudistava kehitys painottaa, että rakentuminen erillisyyden varaan on saattanut meidät keskelle ekologisia kriisejä – eikä tapa ratkaista näitä kriisejä ole jatkaa tukeutumista vanhoihin mekanistisiin ajattelutapoihin, kuten kestävässä kehityksessä on tapana. Sen sijaan uudistava kehitys pyrkii saattamaan lajimme läheisempään vastavuoroiseen suhteeseen luonnonjärjestelmien kanssa ja toimintamme muistuttamaan enemään luonnon malleja ja periaatteita.
Vaikka uudistavan kehityksen tavoittelu onkin haastavaa, se ei ole utopistista. Se on palaamista lähemmäs sen kaltaista vuorovaikutusta planeetan systeemin kanssa, mikä on ollut lajillemme tyypillistä valtaosan olemassaolomme ajasta ja mihin meillä näin on vahva sisäsyntyinen kyky.
Perustana elämän periaatteet ja mallit
Uudistavassa kehityksessä yhteiskunnan systeemit alkavat muistuttaa yhä enemmän elämää sellaisena kuin elämä luonnollisesti ilmenee. Suuntaus perustuukin ns. elävän systeemin periaatteisiin, jotka hieman vaihtelevat kirjoittajasta ja alasta riippuen, mutta mitkä yleisesti kuvaavat sitä mikä on elämälle pohjimmiltaan tyypillistä. Esimerkiksi kirjan Regenerative Leadership (2019) tekijät Giles Hutchins ja Laura Storm määrittelevät elämän olevan perimmiltään elämää kohottavaa, jatkuvasti muuttuvaa ja reagoivaa, suhteessa ja yhteydessä olevaa, syklistä ja rytmikästä, monimuotoisuudesta elinvoimistuvaa sekä energiaa ja ainetta virtaavaa.
Uudistavan kehityksen mukaan myös ihmisten kehittämien systeemien, kuten liiketoiminnan ja maatalouden, tulee olla linjassa elämän periaatteiden kanssa, koska ne ovat osa koko planeetan systeemiä.
Periaatteiden lisäksi uudistava kehitys käyttää systeemien ”elämänmukaistamisessa” apuna biomimetiikkaa eli luonnonilmiöiden jäljittelemistä ihmistoiminnan haasteiden ratkaisemiseksi.
Sen sijaan kestävän kehityksen tavoista ei kuvastu samanlaista pyrkimystä seurata elävän systeemin lainalaisuuksia saati oppia luonnon suunnittelusta.
Kokonaisvaltaisuuden arvostus
Yllämainitun lisäksi Hutchins ja Storm mainitsevat elämälle olevan tyypillistä myös sellaisen, jota he kutsuvat ”elävän systeemin kentäksi” (engl. living systems field). He tarkoittavat tällä sitä mitä on vaikea nähdä, koskettaa ja mitata, mutta minkä ihmiset voivat aistia olevan olemassa esimerkiksi tunnelmana tai sanattomana viestintänä. Suuntaus siis arvostaa rationaalisen ajattelun rinnalla muitakin tietämisen tapoja, kuten somaattista, intuitiivista ja emotionaalista tietämistä. Kestävä kehitys taas tukeutuu usein vain rationaaliseen ajatteluun ja mitattavissa oleviin asioihin.
Kokonaisvaltaisuus näkyy myös uudistavan kehityksen tavoitteena elävöittää ulkoisten ekosysteemien lisäksi sisäisiä ekosysteemejä. Näin puhuttaessa ekosysteemi voi tarkoittaa luonnonympäristöjen ohella vaikka organisaatioita, naapurustoja, maatiloja tai yksittäisiä ihmisiä.
Esimerkiksi yksilön tasolla virittäytyminen omaan tietoisuuteen sisäisestä kokemuksesta ja havaintojen mukaan viisaasti toimiminen on tärkeää sisäisen ekosysteemin elävöittämiseksi.
Yrityksissä johtajien tehtävänä on aistia organisaation sisäisen ekosysteemin ilmapiiriä ja ominaisuuksia sekä tunnistaa kohtia, missä eloisuus on alentunutta ja suunnitella interventioita systeemin elävöittämiseksi.
Yleisesti uudistavassa kehityksessä yritysten rooli on edesauttaa eikä haitata elämän periaatteiden ilmenemistä niin sisäisissä kuin ulkoisissa ekosysteemeissä.
Painotus yhteisön ja itsen elävöittämisessä
Uudistavassa kehityksessä ekologisten kriisien hillitseminen ja muiden ongelmien ratkaisu on ennemmin toiminnan oheistuote kuin sen tavoite. Pääpaino on luoda systeemejä, jotka itse järjestäytyvät luomaan sellaisia elämää tuottavia ja ylläpitäviä olosuhteita, jotka edelleen synnyttävät ja ylläpitävät elämää. Janine Benyusia lainaten uudistavassa kehityksessä ”elämä luo elämää edistäviä olosuhteita”.
Toinen suuntauksen pioneeri Bill Reed kuvailee uudistavan kehityksen olevan jatkuvaa yhteisön rakentamista ja itsen kehittymistä. Uudistava kehitys onkin loputon muutokseen reagoiva prosessi eli harjoitus, jossa tärkeintä ei ole mitä luodaan vaan kuinka se luodaan. Alan piireissä yleinen lausahdus ”It’s not about the building” tarkoittaakin, että uutta rakennusta tehtäessä kestävä kehitys yleensä keskittyy rakennuksen teknisiin puoliin, kun taas uudistava kehitys pyrkii ympäristöystävällisten ratkaisujen lisäksi luomaan työntekijöiden, luonnon, hankintaketjujen ynnä muiden välille suhteita, joista syntyy edelleen lisää elävöittäviä kokemuksia ja tekoja.
Neutraalista positiiviseen
Kestävä kehitys pyrkii neutraaliin tilaan, jossa ihmistoiminta ei aiheuta haittaa ympäristölle. Sen sijaan uudistavassa kehityksessä ihmistoiminta luo elämää tuottavia ja ylläpitäviä olosuhteita johtaen kokonaisvaltaisesti elämän ja elinkyvyn positiiviseen kasvuun. Ihmiset ovat tällöin elämän kukoistuksen katalysaattoreita, hyväntekijöitä, tuottajia eikä vain kuluttajia, yhdistäen koevolutiivisesti ihmisten ja luonnonjärjestelmien kehityksen. Tarkoituksena ei siis ole kestävän kehityksen tapaan jatkaa samojen asioiden tekemistä kuin ennenkin hieman paremmalla tavalla, vaan tehdä asiat eri tavalla toisenlaisten päämäärien saavuttamiseksi.
Uudistavaan kehitykseen pyrkimällä voisimme päästä tavoitteissamme kestävän kehityksen neutraaliin pisteeseen ja pidemmällekin vaikuttaen positiivisesti elämään maapallolla. Hyvin havainnollistava yhteenveto kehityksen eri vaiheista on julkaistu esimerkiksi monissa Daniel Christian Wahlin yristystoimintaakin sivuavissa töissä.
Tiedostaen ekologisten kriisien ja muiden globaalien haasteiden tilanteen voi tuntua siltä, ettei meillä ole aikaa hukattavaksi uuden paradigman sisäistämiseksi tai strategioidemme muuttamiseksi. Toisaalta näin onkin, ja siksi kestävä kehitys voi tehdä paljon ekologisten kriisien ehkäisemiseksi juuri nyt. Kestävä kehitys ei kuitenkaan pureudu maapallon pahoinvoinnin juurisyihin, vaan keskittyy sen oireisiin. Oireilla on paha tapa uusiutua, jos tautia ei saada parannettua.
Hankaluutena on, että stressaantuneina kiireen, ahdistuksen ja puutteen kokemuksissa on vaikea kokea yhteenkuuluvuutta itsemme, toistemme ja luonnon kanssa. Toisin sanoen saatamme lipsua ratkomaan ekologisia kriisejä olotiloista, jotka vain ruokkivat samaa erillisyyden tunnetta, joka alun perinkin on johtanut ongelmiin systeemeissämme.
Kun kiireenkin keskellä hidastamme ja rentoudumme hetkeksi tietoisuuteemme ja kehoihimme, usein yhteenkuuluvuuden ja runsauden kokemukset alkavat avautua itsestään. Vaaliessamme tällaista sisäistä tilaa meidän on helpompi tarjota maailmalle lajimme kauneimmat ominaisuudet – kykymme myötätuntoon ja halumme huolehtia toisista ihmisistä ja muista lajeista.
Kirjoittaja: Anu Veijalainen
Kuva: Kuva: Pixabay/StockSnap
