Vaikka kestävyyspuhe tuntuu yhteiskunnallisessa keskustelussa vaimenneelta, se ei vaikuta kestävyysaiheisten konferenssien suosioon. Ne täyttyvät erityisesti juuri nyt. Tutkijat ymmärtävät, että vaikka maailman geopoliittinen tilanne olisi mikä hyvänsä, kestävyyskysymykset eivät katoa, vaan pikemminkin pahenevat. Ja ehkä tutkijat hakevat toisiltaan myös varmistusta siitä, että kestävyystutkimus on edelleen relevanttia. Wisdom Daysiin osallistui myös kourallinen Biodiful-hankkeen tutkijoita.
Yli kolmesataa eri alojen tutkijaa kokoontui Jyväskylässä järjestettyyn, ensimmäiseen Wisdom Days -konferenssiin toukokuussa. Kuten konferensseissa kävijät tietävät, jokaisesta konferenssista muodostuu yhtä monta erilaista kokemusta kuin on kävijöitäkin. Siihen vaikuttavat sessioihinosallistumiskoreografian (kyllä, yhdyssana) vaihtelun lisäksi itse kunkin osallistujan henkilökohtaiset ja ammatilliset kiinnostuksen kohteet, mielentila sekä lopulta fyysinen jaksaminen. Siksi tämäkin blogi on yhden osallistujan erittäin subjektiivinen näkemys tapahtumasta.
Konferenssia leimasi järjestäjien oivaltava tavoite tarjota nuoremmille tieteentekijöille monia verkottumistilanteita sekä pääsyn estradille. Sessioiden esityksistä – ainakin niistä, jotka itse näin ja kuulin – valtaosa olikin lyhyitä tietoiskuja alkavista tai käynnissä olevista tutkimushankkeista. Läheskään kaikissa ei ollut vielä esitettäväksi tutkimustuloksia, mutta joka tapauksessa oli kiinnostavaa kuulla, mitä on menossa ja minkälaiset aiheet, teoriat ja metodit ”trendaavat” kestävyystutkimuksessa. Mukana oli toki myös varttuneempien tutkijoiden esityksiä sekä jo valmiiden tai valmistumassa olevien hankkeiden tulosten esittelyä.
Konferenssin kattoteemana oli tieteen kontribuutio kestävyystransformaatioille. Transformaatio-termiä käytettiinkin esityksissä vapaasti ja vaihtelevasti. Itse en kuullut yhtään varsinaista transformaation määrittelyä. Sen sijaan sitä luovasti sekoitettiin myös transition, siirtymän, muutoksen ja murroksen käsitteiden kanssa. Siitä sentään tutkijat olivat yhtä mieltä, että tarvetta transformaatiolle on. (Viittaan tässä yhteydessä aiemmin Ville Lauttamäen ja Sanna Ahvenharjun kanssa kirjoittamaamme blogiin transformaatio- ja transitiotutkimuksen sekä näiden käsitteiden eroista.
Niche-tutkimuksesta valtavirtaan
Millaista kestävyystutkimusta konferenssissa sitten esiteltiin? Miten kestävyystutkimus on kehittynyt muutaman viime vuosikymmenen kuluessa? Tyhjentävää vastausta ei löydy tästä blogista, mutta ainakin voidaan todeta, että kestävyystutkimus on noussut eri tieteenalojen niche-tutkimuksesta monien alojen valtavirtaan. Kestävyyttä (laajasti määriteltynä) ei enää sivuuteta marginaalisena tutkimusintressinä tai motivaattorina tutkimuksen tekemiselle. Kestävyys myös yhdistää rajaesineenä tutkijat, rahoittajat ja eri intressitahot. Tämänkin konferenssin yhteistyökumppaneista ja tukijalistalta löytyvät niin S-ryhmä ja MTK kuin Greenpeacekin.
Konferenssin teemoista nostaisin esiin ainakin systeemisen tutkimusotteen vahvan painotuksen, joka onkin tunnistettu systeemisten ja kompleksisten kestävyysongelmien ratkaisemisessa tärkeäksi. Esimerkkinä tästä oli konferenssin ensimmäisen keynoten, tutkimusprofessori Rauna Kuokkasen esitys Tenojoen lohikalastuksesta. Kuokkasen mukaan yksinkertaisemmatkin asiat ovat monimutkaisempia kuin päältä näyttävät. Esimerkiksi hän otti oman pakastimensa. Ennen kuin pakastin keksittiin, lohta ei kannattanut pyytää enempää kuin mitä pystyttiin lähiaikoina syömään. Tämä takasi kalastusmäärien pysymisen kestävänä. Teknologia, vaikkapa pakastin, on mahdollistanut ryöstökalastuksen monilla maailman merillä.
Kuokkanen korosti alkuperäiskansojen aktiivisen roolin merkitystä kestävyystransformaation edistämisessä. Muuten seurauksena voi olla uuskolonialistinen, epäoikeudenmukaisuutta toistava prosessi, jossa ”väri vaihtuu, mutta logiikka ei”. Vihreä siirtymä uhkaa tuulivoiman ja kaivosteollisuuden muodossa tällä hetkellä saamelaisten oikeuksia ja elinoloja koko Saamenmaan (Sápmi) alueella, eivätkä saamelaiset edelleenkään ole Kuokkasen mukaan päässeet mukaan heitä itseään koskevaan päätöksentekoon.
Kuokkanen muistutti myös resiprookkisen (vastavuoroisen) luontosuhteen merkityksestä, joka saamelaisille on ollut kulttuurin perusta: Luonnolta on pyydetty lupaa muuttaa sitä vaikkapa kodan rakentamisen tai kalastuksen yhteydessä. Aiheutettua muutosta on myös pyydetty anteeksi. Luontosuhteeseen on liittynyt vahva kunnioitus. Nykyisen ja tulevien sukupolvien välinen suhde on myös tärkeä. Lapset ja heidän tulevaisuutensa on pidettävä jokaisen tulevaisuuteen suuntautuvan päätöksen keskiössä.
Kestävyystoimia voidaan tarkastella myös kriittisesti
Konferenssin aikana osallistuin itse pääasiassa ykköstrackiin, jossa käsiteltiin kestävyysmurroksen tai -siirtymien hallintaa, eli kyseessä oli paljolti ympäristöpolitiikan ja -hallinnon tutkimus. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston tohtoriopiskelija Raakel Vuojolainen esitteli kiinnostavaa väitöskirjatutkimustaan kestävyysaloitteiden ongelmista tai epäonnistumisista; ”The dark side of sustainability”. Kestävyystutkimuksen mielenkiintoinen haara liittyykin failure- ilmiön analysointiin eli siihen, miksi niin monet kestävyyteen liittyvät politiikkatoimet – tahattomasti ja ainakin osittain – epäonnistuvat. Tapaustutkimusten kautta Vuojolainen on tunnistanut neljä toistuvaa epäonnistumisen tyyppiä eri kestävyysaloitteissa: (1) olemassa olevien sosiaalisten eriarvoisuuksien ja sortojärjestelmien voimistumisen, (2) kalliit mutta epäonnistuneet luonnonsuojelu- tai ympäristönhallintatoimet, (3) ihmisen ja luonnon välisen eron luomisen tai vahvistamisen sekä (4) tulevaisuuden sosioekologisen resilienssin heikkenemisen. Vuojolaisen mukaan kestävyysaloitteiden mahdollisia epäonnistumisia tulisi käsitellä sekä ennakoiden että niistä jälkikäteen oppien. (Lähde: Vuojolaisen konferenssiesitys ja -abstrakti)
Luonnon monimuotoisuus on perhemetsäomistajille tärkeää
Ykköstrackissä oli myös useita metsä- ja metsäpolitiikka-aiheisia esityksiä. Pihla Kortesalmen tutkimusryhmän hankkeessa oli selvitetty perhemetsänomistajien maksuhalukkuutta puuntuotantoa ja ympäristönäkökohtia tasapainottavien metsänhoidon toimintalinjojen suunnittelussa. Tutkimuksen tuloksena todettiin, että omistajat eivät yleensä olleet valmiita menettämään voittoa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että ilmastonmuutosta pidetään yksilön hallinnan ulkopuolella olevana globaalina ongelmana. Sen sijaan luonnon monimuotoisuuden suojelua omassa metsässä voidaan pitää paikallisempana ja konkreettisempana, mikä voi selittää korkeamman maksuhalukkuuden vastaajien keskuudessa. Vastaajien korkeampi koulutus lisäsi maksuhalukkuutta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi, kun taas ekosysteemien resilienssin tukeminen näyttäytyi vähemmän arvostettuna. Tämä viittaa tutkijoiden mukaan siihen, että resilienssin hyötyjä ei ymmärretä hyvin. Samaan aikaan vastaajat, jotka olivat enemmän huolissaan häiriöistä, osoittivat korkeampaa maksuhalukkuutta sekä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi että resilienssin osalta. Suurempi tietoisuus riskeistä voi siis lisätä halukkuutta maksaa niiden torjumisesta. (Lähde: tutkimusryhmän esitys ja abstrakti)
Metsäalalla on mentävä syvälle voidaksemme muuttaa käytäntöjä
Erikoistutkija Kaisa Raatikainen esitteli ForTran-konsortion tutkimusta. Siinä hahmoteltiin systeemisiä piirteitä, joiden avulla Suomen metsien käyttöä voidaan ohjata kohti vahvan kestävyyden tilaa, joka kunnioittaa sekä sosiaalisia että ekologisia rajoja. Hankkeessa hyödynnetään tunnettua Meadowsin vipuvarsiteoriaa (leverage points) sekä viimeaikaisia tutkimuksia niin sanottujen ”vipuvaikutusketjujen” merkityksestä systeemisen muutoksen välittämisessä. Kolme metsien käyttöä kuvaavaa systeemistä aluetta ovat tutkijoiden mukaan talous, hallinto sekä kulttuuri ja käytännöt. Näiden välisiä systeemisiä lukkoja tutkimalla ja avaamalla sekä tekemällä ”johdonmukaisia interventioita” voitaisiin mahdollisesti saada aikaan transformatiivista muutosta metsäsektorin toiminnassa. Tutkimusmetodi on ollut mielenkiintoinen: ”laajemman tutkijaryhmän monitieteisen asiantuntemuksen kvalitatiivinen synteesi, ja iteratiivisen induktiivis-deduktiivisen päättelyn monivaiheinen yhteiskehittämismenetelmä”. (Lähde: Raatikaisen esitys ja abstrakti)
Hämmästyttävää kyllä, oma kirjallisuuskatsaukseen, sekä samalla tavalla monivaiheisiin keskusteluihin nojaava tutkimukseni luontokadon juurisyistä suomalaisessa metsässä (artikkeli on edelleen tulossa) päätyy lähes samoihin johtopäätöksiin kuin tämä ForTran-hanke.
Taide, kokemuksellisuus, monilajinen tulevaisuus sekä luontosuhde trendaavat tutkimuskentällä
Wisdom days -päivillä oli tarjolla laaja määrä muitakin trackejä. Niissä keskityttiin muun muassa monilajiseen tulevaisuuteen, ruokajärjestelmään, talouteen, luontoyhteyteen ja luontopositiiviseen koulutukseen. Nouseva trendi konferensseissa ovat kehollisuuteen sekä taiteisiin ja/tai omakohtaiseen kokemuksellisuuteen nojaavat työpajat. Tutkijat ovat alkaneet ymmärtää, ettei tieteellinen tieto yksin riitä vaikuttamaan ihmisten kestävyysasenteisiin ja valintoihin. Tiede tukee transformaatiota, mutta sen konkreettiseen edistämiseen tarvitaan kaikkia aisteja, tunnetta sekä kokemuksellisuutta.
Mainittu lähde: Wisdom Days Abstract Book: https://www.jyu.fi/sites/default/files/2026-04/2029-04-24%20Wisdom%20Days%20abstract%20book.pdf
