Monimuotoisuus on elämän ominaisuus. Tästä syystä biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus ei ole yhtä kuin luonto itse. Luonto ei myöskään katoa tai lakkaa olemasta, vaikka ihminen tekisi mitä. Ihmisen toiminta kuitenkin köyhdyttää luontoa, mikä ei useinkaan tapahdu vahingossa. Vallitseva talousmallimme perustuu pitkälti monimuotoisuuden vähentämiseen, koska monien luonnonvarojen hyödyntämisessä kahmimiseen perustuva tehokkuus on asetettu etusijalle. Monimuotoisen luonnon turvaaminen edellyttää ainakin kahmimistalouden äärimmäisistä muodoista luopumista.
Talousjärjestelmä sietää huonosti monimuotoisuutta
Luonnonsuojelusta käytävässä keskustelussa on paljon mustavalkoisia asetelmia, joista monet liittyvät luonnon ja ihmisen välisiin rajanvetoihin. Usein luonnonsuojelu näyttäytyy pyrkimyksenä poistaa ihmiset ja ihmisten vaikutukset osasta luontoa kokonaan. Vaikka tiukasti ihmistoimintaa rajoittavaa suojelua tarvitaan, tämä pyrkimys voi myös toimia itseään vastaan vahvistamalla ajatusta ihmisestä ja muusta luonnosta toisistaan erillisinä saarekkeina.
Silloin kun kyse on ruuan tai monien muiden hyödykkeiden tuotannosta, emme oikein tunnu tulevan toimeen liian monimuotoisen luonnon kanssa. Nykytilanteessa luonnonvarojen kannattava hyödyntäminen edellyttääkin usein häiritsevän monimuotoisuuden vähentämistä esimerkiksi poistamalla suurin osa eliölajeista ja suosimalla harvoja, luomalla rakenteeltaan samankaltaisten yksilöiden muodostamia kasvustoja tai yksinkertaistamalla ekosysteemien toimintaa helpommin hallittavaksi.
Luonnon monimuotoisuuden erilaisilla ilmenemismuodoilla kuten erilaisten eliöiden määrällä, vaihtelevalla rakenteella ja monimutkaisilla ekologisten toimintojen verkoilla on vahvoja yhteyksiä ekosysteemien toimintaan ja siten erilaisiin ihmiselle koituviin hyötyihin. Nämä yhteydet eivät kuitenkaan useinkaan ole niin suoria, että ihmistoimintaa olisi rajoitettu juuri monimuotoisuuden vähentämispyrkimyksen osalta. Vaikka monimuotoisuuden hupenemisen ihmistoiminnalle aiheuttamiin vaikutuksiin on osin jo havahduttu, monimuotoisuuden turvaaminen tulee usein asetetuksi vastakkain ”talouden realiteettien” kanssa.
Kahmimistalouden logiikka
Nämä talouden realiteetit kytkeytyvät tyypillisesti kannattavuuteen ja tehokkuuteen – jotka ovat läheisesti toisiinsa kytkeytyneitä käsitteitä. Tehokkaassa toiminnassa niukkoja resursseja käytetään mahdollisimman suuren tuotannon aikaansaamiseksi mahdollisimman pienin uhrauksin. Kannattavaksi toiminta voidaan nähdä silloin, kun sen tuottamat hyödyt ovat suuremmat kuin kustannukset tai haitat.
Näiden määritelmien ongelma on se, että käytännössä muunlajisen luonnon kärsimät haitat eivät juuri vaikuta hankkeiden kustannuksiin – ja vaikka joissain tapauksissa kustannukset näkyisivätkin alkutuotannossa, niitä on vaikea saada vyörytettyä tuotteiden hintoihin saakka.
Nykyinen kuluttajalle halvoilla mutta ekologisesti kalliilla fossiilisilla polttoaineilla pyörivä talousjärjestelmä voi olla tehokas suhteessa niihin tuotannontekijöihin, jotka nykyisessä talousmallissa ovat kalliita – kuten työntekijät ja pääoma – mutta se ei ole ekologisesti tehokas. Päinvastoin; koska luonto on niin halpaa, talousjärjestelmä toimii, kuin luonnossa ei niukkuutta olisikaan. Talousjärjestelmämme on tehokas kahmimaan luonnonvaroja tuotannollisiin prosesseihin ja muuntamaan niitä kiihtyvällä tahdilla jätteeksi ja päästöiksi, mutta tämän tehokkuuden piiriin eivät kuulu muulle luonnolle koituvat vaikutukset.
Talousjärjestelmää jonka ytimessä on kyky kahmia nopeasti ja paljon luonnonvaroja ja muuntaa niitä miltei yhtä nopeasti jätteeksi ja päästöiksi, voidaan kutsua kahmimistaloudeksi. Tällainen talousjärjestelmä ei ole syntynyt vääjäämättömien ja vastustamattomien luonnonlakien seurauksena. Ihmisyhteiskuntien järjestäytymistä ja toimintaa – myös taloudellista vaihdantaa ja kaikkia siihen kytkeytyviä ilmiöitä – voi ymmärtää muutamien peruslähtökohtien avulla. Niihin lukeutuvat ensinnäkin energia- ja ravinneaineenvaihdunta, eli se, minkälaisen energian ja aineen varaan yhteiskuntiemme metabolia rakentuu, sekä teknologia jolla näitä resursseja louhitaan ympäristöstä ja hyödynnetään; toisekseen polkuriippuvuus ja sementoituneet valtasuhteet; sekä kolmanneksi ihmisten toimijuus ja kulttuuriset käsitykset maailmasta – siitä, millainen maailma mielestämme on ja millainen ajattelemme, että sen pitäisi olla.
Kahmimistalous on kehittynyt vallitsevaksi talousmalliksi fossiilitalouden maailmassa. Fossiilitalouden keskeisin piirre on se, että fossiiliset energianlähteet ovat olleet niitä hyödyntävien ihmisyhteiskuntien näkökulmasta ehtymättömiä – öljyä on voinut pumpata maasta tarpeen mukaan. Tämän niin sanotun ehtymättömän energianlähteen varaan on voitu rakentaa ajatus jatkuvasta kasvusta, jossa koko talousjärjestelmä, yhteiskuntien toiminta ja ihmisten hyvinvointi, sosiaalimenojen ja eläkkeiden rahoittamisesta lähtien, rakentuu sen varaan ja riippuu siitä, että talous kasvaa.
Perälaudan puuttuminen vesittää suojelutavoitteet
Eräs keskeisimpiä kahmimistalouden ongelmia onkin se, että sillä ei ole lainkaan perälautaa. Kahmimistaloudelle mikään ei koskaan riitä. Esimerkiksi puhuttaessa metsien hakkuumahdollisuuksista, jakolinja ei suinkaan mene siinä, pitäisikö, voisiko tai saisiko metsiä käyttää taloudellisesti hyödyksi, vaan siinä, uskotaanko hakkuumahdollisuuksien voivan kasvaa jatkuvasti, ja mitä tämä usko tarkoittaa metsäluonnolle, vesistöille, ilmastolle ja lopulta meille ihmisille.
Usein esitetty argumentti luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi on, että toimimalla tehokkaasti voimme säästää luontoa ”jossain muualla”, tuotantojärjestelmien ulkopuolella. Perälaudan puute vesittää tämän mahdollisuuden. Samassa talousjärjestelmässä samat kahmimiseen kannustavat ja jopa suorastaan pakottavat taloudelliset lainalaisuudet vähentävät luonnon monimuotoisuutta myös siellä ”jossain muualla”. Lopputulemana luonnon monimuotoisuus vähenee kaikkialla.
Irti kahmimistaloudesta
Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen vaatii vallitsevan talousmallin kriittistä tarkastelua. Meidän pitäisi pystyä siirtymään kahmimistaloudesta diversiteetti- tai poimimistalouteen. Samaan suuntaan voisi toimia myös irrottautuminen fossiilitaloudesta.
Meidän pitäisi pystyä löytämään keinoja tulla toimeen monimuotoisemman luonnon kanssa – ja jopa hyötyä korkeaan monimuotoisuuteen liittyvistä ilmiöistä sen sijaan, että pyrimme niistä eroon. Miten laajennamme hyödynnettävien lajien kirjoa ilman, että kukin niistä joutuu osaksi luontoa köyhdyttävää järjestelmää? Miten hyödynnämme rakenteellisesti ja toiminnallisesti monimuotoisempia ekosysteemejä?
Luonnon monimuotoisuutta ei voi turvata osaoptimoinnilla, eikä kaikkea voi saada. Olemme priorisoineet taloudellista kasvua jo pitkään luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. On aika valjastaa lajimme suurin rikkaus – mielikuvituksemme ja innovaatiokykymme – toisten päämäärien eteen. Meillä täytyy olla muitakin keinoja elää ja voida hyvin tällä planeetalla kuin pyramidihuijausta muistuttava kahmimistalous.
Ne toiset keinot eivät tarkoita fasismia, kommunismia tai paluuta kivikauteen. Kukaan ei vie meiltä pois sitä mitä olemme jo kehittäneet, eikä kukaan estä meitä kehittämästä lisää. Kyse on siitä, voiko hyvinvointimme pohjana olla talousmalli, joka edellyttää luonnon monimuotoisuuden itsetarkoituksellista rapauttamista.
Muutokseen tarvitaan ymmärrystä siitä, että ihmisen paikka on olla osa luontoa – ei siitä erillisenä, ei sen yläpuolisena. Muutos vaatii sen hyväksymistä ja ymmärtämistä, että hyvinvointimme riippuu lopulta luonnosta ja sen monimuotoisuudesta. Muutos vaatii sen pohtimista, mikä riittää hyvään elämään. Muutos vaatii tilan jättämistä myös muille elämänmuodoille – ei pelkästään ”jossain muualla”, vaan tässä ja nyt, omalla pihalla, kaupungissa, tuotantojärjestelmien puitteissa. Tällainen muutos vaatii johtajuutta. Mutta johtajuudessa ei ole kyse minusta tai sinusta, vaan siinä on kyse muista. Mitä minä tai sinä voimme tehdä muiden eteen, miten innostamme toisiamme toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi – kuten monimuotoisuuden vaalimiseksi.
