Pentti Linkola – kaltaisemme? Kun mikään ei muutu

Lukuaika

Taidemaalari Georges Braque totesi aikanaan, että ”taiteen tehtävä on häiritä, tieteen rauhoittaa”. Lainasin tätä ajatusta vuosikymmeniä sitten ylioppilaskirjoituksissa, ja nyt se palasi mieleeni Rovaniemen teatterin näytelmässä ”Pentti Linkola – kaltaisemme?” Esitys häiritsi, juuri niin kuin taiteen kuuluukin. Mieleen jäi piinaava kysymys: miksi mikään ei muutu, vaikka tiedämme niin paljon?

Linkola ja vuosikymmenten turhautuminen

Näytelmä nosti esiin Linkolan ajatuksia, jotka tuntuvat tietenkin tänä päivänä hämmentävän ajankohtaisilta. Pentti Linkola (1932–2020) kirjoitti jo 1960-luvulta lähtien kasvun rajoista, luonnon köyhtymisestä ja kulutuksen kestämättömyydestä. Hän eli itse niin kuin opetti, kalastaen Vanajavedellä, kulkien polkupyörällä ja eläen ilman monia arjen mukavuuksia.

Näytelmä kuvasi Linkolan turhautumista. Varoitukset toistuivat vuosikymmenestä toiseen, mutta suunta pysyi samana. Siitä ehkä kumpusi myös hänen ajattelunsa jyrkkyys, jopa julmuus. Monet hänen ihmisvihamieliset ja demokratiaa halveksivat ajatuksensa ovat syystäkin torjuttuja. Vaikka niitä ei pidä edelleenkään hyväksyä, voi silti ottaa vakavasti hänen perushavaintonsa siitä, että luonto ei neuvottele.

Turvatakseni omaa elämääni pimenevässä syksyssä, ostin teatterikaupasta Luonnonperintösäätiön heijastimen. Säätiö toteuttaa perustajansa, Pentti Linkolan, perintöä konkreettisesti suojelemalla arvokkaita metsäalueita. Itse valitsen Luonnonperintösäätiön lahjoituksen niin aineettomaksi lahjaksi kuin kompensaation välineeksi silloin, kun lentäminen on välttämätöntä.  

Jos Super El Niñokaan ei herätä meitä?

Linkolan turhautumisen syy ei ole kadonnut mihinkään, vaan ”juhlat jatkuvat edelleen”. Viime vuosina olen törmännyt yhä useammin tähän turhautumiseen myös omassa tutkimusryhmässämme. Tutkimustulokset kertovat samaa tarinaa ja tarkentuvat vuodesta toiseen, mutta johtajuutta ei edelleenkään löydy, vaan elämän turvaamisen kannalta oleelliset päätökset jäävät taas tekemättä.

Tutkijan rooli on hankala. Braquen sanoin tieteen tulisi rauhoittaa. Tiede on hidasta ja punnittua, mutta tässä maailmantilanteessa rauhallisuus voi tuntua välinpitämättömyydeltä. Ilmastoahdistus ja ympäristösuru ovat tutkijoille tuttuja myös henkilökohtaisina kokemuksina, eivät vain käsitteinä ja tutkimuskohteina. Linkolan tavoin tutkijat tunnistavat ihmiskunnan roolin ympäristökriisin taustalla, mutta etsivät ratkaisuja yhdessä ihmisten kanssa, ei heitä vastaan. Ahdistus voi lamauttaa, mutta se on myös merkki siitä, että me välitämme.

Tyynellämerellä kehittyy parhaillaan poikkeuksellisen voimakas Super El Niño, jonka ennustetaan voimistuvan loppuvuoden aikana erittäin voimakkaaksi. El Niño on luonnollinen ilmiö, mutta kun se osuu jo valmiiksi lämmenneeseen maailmaan, seurauksena voi olla muun muassa kuivuutta, heikentyneitä monsuunisateita ja ruokaturvan ongelmia. Jos ennätyshelteet, tulvat ja kadot eivät saa meitä muuttamaan suuntaa, niin mikä sitten? Linkola olisi ehkä vastannut lakonisesti, että ei mikään.

Voiko viihde herättää?

Jos tieteelliset raportit ja lämpötilakäyrät eivät liikuta, ehkä tarinat liikuttavat. Elokuvista ensimmäisenä mieleen nousee Adam McKayn Don’t Look Up, joka teki ilmastokriisistä komeetan ja tutkijoista epätoivoisia viestintuojia, joita media ja poliitikot eivät ottaneet vakavasti. Moni tutkija varmaan tunnisti itsensä. Elokuva herätti keskustelua, mutta näytti myös, miten helposti viihde voi jäädä pelkäksi viihteeksi. Aivan toisenlaisen näkökulman antaa David Attenboroughin todistajanlausunto Elämää planeetallamme, jossa legenda itse kertoo, miten luonnon monimuotoisuus on köyhtynyt hänen oman elinikänsä aikana. Dokumenttielokuvan voima syntyy sen henkilökohtaisuudesta.

Kirjallisuus käyttää ekokriisiä erityisesti science fictionin voimavarana. Esimerkiksi Emmi Itärannan Teemestarin kirja kuvaa tulevaisuutta, jossa makean veden varantojen ehtyminen koetaan yhden ihmisen valintojen ja kokemusten kautta, kun taas Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future alkaa järkyttävällä helleaallolla Intiassa ja seuraa virastoa, joka puolustaa tulevien sukupolvien oikeuksia.

Elokuvan ja kirjallisuuden ohella myös musiikki vetoaa tunteisiin. Haloo Helsingin Lady Domina seuraa loputonta kulutusjuhlaa, pyörittelee ”palloaan ja päätään” ja miettii suorasukaisesti, että ”ei saatana”. Kiinnostava, suurelle yleisölle vielä tuntemattomampi Vimma puolestaan tekee musiikkia luontosuhteesta, ilmastonmuutoksesta ja aktivismista. Itselleni merkityksellisiä ovat myös Pariisin kevään sanoitukset, joissa luonnosta ja sen köyhtymisestäkin puhutaan, mutta ei aivan yhtä kirjaimellisesti. Ajankohtaisena menovinkkinä ehdotan Tampere-talossa lokakuun lopulla järjestettävää tapahtumaa Nouse luonto – lauluja monimuotoisuudesta, jonka lipputulot lahjoitetaan kokonaisuudessaan juuri Luonnonperintösäätiölle. Helmikuussa järjestetyn ensimmäisen konsertin tuotoilla hankittiin Kiteellä sijaitseva Kimalaismetsä.  

Ihmistieteilijänä ja elämystutkijana toivoisin näkeväni vielä enemmän. Viihde- ja elämysteollisuus voisi nykyistä rohkeammin ottaa kantaa paitsi politiikkaan ja ihmisoikeuksiin myös luonto- ja ilmastokysymyksiin. Braquen ajatus pätee tässäkin. Tiede kertoo, mitä tapahtuu, mutta taide saa meidät kokemaan suuria tunteita ja kytkeytymään ihmiskunnan haasteisiin. Elämys voi jäädä mieleen ja kehoon tavalla, johon yksikään tieteellinen raportti ei yllä.

Lopuksi palaan vielä Linkolaan, joka ei uskonut ihmisen vapaaehtoiseen muutokseen. Näytelmän nimen kysymys osuu kipeästi ja jää häiritsemään. Olemmeko me sellaisia Linkolan kaltaisia, jotka kyllä tietävät ja turhautuvat, vai sellaisia Linkolan kaltaisia, jotka myös muuttuvat ja toimivat? Näytelmä alleviivaa, että yhteistä meille ja Linkolalle on ainakin se, että lähtiessämme täältä emme voi viedä mitään mukanamme. Ja ainoa, minkä voimme jättää jälkeemme, on maailma, joka tarjoaa elämän edellytykset myös tuleville sukupolville.

Sinua saattaa kiinnostaa myös:

Tuloswebinaarisarja

BIODIFUL aloitti vuonna 2021 ja kuuden toimintavuoden aikana olemme oppineet paljon.