Onko asioilla sisäänrakennettu, väistämätön olemus, kuten Aristoteles väitti?
Jos on, teemme ihmisinä valintamme siksi, että olemme pohjimmiltaan petoja. Tai, ehkä sittenkin kasvissyöjiä? Riippuu ilmeisesti henkilöstä. Entäpä lajina: olemmeko hyviä ja yhteistyökykyisiä, kuten John Locke ajatteli? Vai onko elämämme Thomas Hobbesin kuvittelemassa luonnontilassa ”yksinäistä, köyhää, ilkeää, raakaa ja lyhyttä”, koska olemme itsekkäitä ja kilpailevia?
Kaikkia edellä mainittuja väittämiä yhdistää se, että ne ovat sävyltään essentialistisia yksinkertaistuksia asioiden luonteesta (joskin laajemmassa kontekstissa Hobbes tunnetaan eräänä merkittävimmistä essentialismin kriitikoista länsimaisen filosofian historiassa). Essentialismi on Aristoteleen formalisoima ajatus siitä, että asioilla on joku niihin kiinteästi liittyvä olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat.
Essentialismi on Aristoteleen formalisoima ajatus siitä, että asioilla on joku niihin kiinteästi liittyvä olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat.
Tässä kohtaa voi olla syytä kysyä: miten tämä liittyy ruokaan ja kestävyyteen?
No siten, että vaikka essentialismi on aikojen saatossa todettu huonoksi ideaksi, joka johtaa syrjintään, ankariin hierarkioihin ja jumittaa järjestelmät, se ilmiselvästi juuri siksi on nykyisen jämähtäneen ruokakeskustelun ytimessä.
Essentialismi pitää asioiden järjestystä paitsi pysyvänä myös luonnollisena. Siksi essentialismista seuraa vääjäämättä moraalisia tai moraaliin rinnastettavia uskomusjärjestelmiä. Tästä päästään herkästi ajatukseen, että ”oikea” ja ”väärä” ovat luonteeltaan todellisia ja absoluuttisia näkemyksiä, eikä niistä siksi oikeastaan voi edes keskustella.
Kuulostaako tutulta? Kun ruoasta puhutaan, puhutaan aina oikeasta ja väärästä. Puhujasta riippuen näkökulma vain vaihtuu 180 astetta, eikä koskaan kohtaa vastaväittäjän kanssa. Vaikka ruoka on täysin kulttuurisidonnainen ja sopimuksenvarainen tuote, on essentialistinen puhe lähes poikkeuksetta ruokapuheen ytimessä.
Tyypilliset perustelut kasvis-eipäs-keskustelussa menevät seuraavasti: kasvissyönti on terveellistä, ekologista ja puolustaa eläinoikeuksia. Eläintuotteilla nautiskelu puolestaan takaa ravitsevan, helpon ja edullisen ruokailun. Näistä lähdökohdista keskustelun laidat mieltävät itsensä ja tapansa toimia essentiaalisti oikeaksi. Ituhipin sanoin, ”vegaaniruokailu on myötätuntoa muita eliöitä kohtaan”. Toisaalta raadonsyöjällä on pointtinsa: ”lihansyönti on luonnollista ja lajityypillistä”.
Kun kaikki ovat essentiaalisti oikeassa, keskusteltavaa ei ole. Kahden moraalijärjestelmän väliseen vääntöön ei ole ratkaisua. Tyypillinen keskustelun lopputulema on, että kumpikin esittää vastapuolen tunteellisena, harhaanjohdettuna, epäjohdonmukaisena ja lopulta myös moraalisesti epäpuhtaina. Eläintuotteita käyttävät ihmiset ovat pohjimmiltaan laiskoja ja viitsimättömiä, kun taas vegaanit ovat ruokanatseja ja epäluonnollisia. Popparit esiin!
Kun kaikki ovat essentiaalisti oikeassa, keskusteltavaa ei ole. Kahden moraalijärjestelmän väliseen vääntöön ei ole ratkaisua.
Jos poppareista tulee ähky, tai keskustelu rupeaa tuntumaan kuluneelta, voi miettiä olisiko etiikasta apua. Kun hyväksytään, ettei kumpikaan kanta ole lähtökohtaisesti oikea tai väärä, on mahdollista miettiä millä argumenteilla näkemyksiä voi perustella.
Onko jonkinasteinen lihansyönti parempi vaihtoehto kuin vegaanius vaikkapa siksi, että esimerkiksi joillakin alkuperäiskansoilla lihansyönnille ei ole vaihtoehtoa? Tai pitäisikö joku määrä lihaa ottaa endosomaattisen energian lähteeksi ihan vain siksi, että perinnebiotooppien hoito laiduntamalla on välttämätöntä, ja ekotehokkainta on jossain vaiheessa syödä nämä nelijalkaiset vesakontorjujat? Mutta toisaalta eikö vegaanius ole parempi ajatus, koska palkokasveilla saadaan ruoka riittämään isommalle joukolle ja säästetään tilaa luonnolle? Ja jos mietitään luonnollisuutta, ei kai 450 miljoonaa hindua voi olla väärässä välttäessään eläintuotteita?
Ruokakeskustelun essentialistisuus on hämmentävää. Lähes kaikissa muissa keskusteluissa näin surkea idea on jo hylätty. Etnisyydestä, älykkyydestä, sukupuolesta tai seksuaalisuudesta keskusteltaessa ei lähdetä asioiden pysyvistä olemuksista, vaan ymmärretään ympäristön, kulttuurin ja ylipäänsä kontekstin vaikutus. Ja kas, näin keskustelusta tulee dialogia, joka hakee ratkaisua ja suorastaan deliberaatiota!
Ruokakeskustelun essentialistisuus on hämmentävää. Lähes kaikissa muissa keskusteluissa näin surkea idea on jo hylätty.
Miten ruokakeskustelusta saataisiin yhtä älykästä kuin vaikka sukupuolikeskustelusta? Miten päästä keskustelemaan siitä miten kestävää ruokaa olisi kaikkien lautasella sen sijaan, että väitellään siitä mitä se on? Kipeä tosiasia on kuitenkin se, että asiat ovat todellisuudessa monesti huomattavasti monimutkaisempia ja monisyisempiä, kuin yksinkertaiset oppijärjestelmämme antavat meidän uskoa. Toki tähän väliin on todettava, että ekologisesta näkökulmasta ruokavaliot eivät ole samanarvoisia, voimme hyvällä syyllä olettaa, että maailmamme näyttäisi hyvin erilaiselta esimerkiksi silloin, jos valtaosa söisi vegaanista tai villeihin ja puolivilleihin raaka-aineisiin perustuvaa ruokavaliota, soveltaen sitä tietenkin omiin paikallisiin olosuhteisiinsa. Tällaiset ratkaisut ovat kuitenkin vielä kaukana ruokajärjestelmän nykytilasta ja vaativat perustavanlaatuista rakennemuutosta. Mistä siis löydettäisiin pontta meille kaikille elintärkeän ruokajärjestelmän systeemitason ongelmien ratkaisemiseen pragmaattisella tavalla?
Ensimmäinen ohje on hylätä käsitys oikeasta ruoasta. Ruoka voi olla mitä tahansa, mutta koskaan se ei ole absoluuttisen oikein tai väärin. Sen sijaan ruokaan kannattaa suhtautua käytännöllisenä kysymyksenä, tunnistaen toki sen, että ruualla on erilaisia, syvällisiäkin kulttuurillisia merkityksiä.
Toinen ohje on hyväksyä, että jokainen voi päättää vain omasta ruoastaan. Samalla on tärkeää tunnistaa, että yksilönvalinta ei ole riittävä ratkaisu ruokajärjestelmän muuttamiseen. Tarvitaan systemaattisia toimia sekä yksilötasolla, että ruokajärjestelmän toimijoissa.
Kolmas ohje on tajuta, että ruoka ei ole yksityisasia. Meitä on 8 miljardia, ja meidän on kaikkien syötävä. Yhteinen ruokapöytämme peittää jo lähes puolet maapallon elinkelpoisesta alasta. Tämän vuoksi jokaisen on oltava valmis tinkimään, ellemme halua ruokapöytämme keikahtavan.
Rakentavan keskustelun syömisestä voi myös aloittaa yksinkertaisesti: kyseenalaista oma lautasesi. Siitä lähtee mainio debatti käyntiin.
Yhteinen ruokapöytämme peittää jo lähes puolet maapallon elinkelpoisesta alasta
