Katselin rantavedessä kelluvaa vihreänturkoosia massaa. Se myötäili aaltojen liikettä niiden liplattaessa vasten punaiseksi maalattua puulaituria, jonka ympärillä parveili pikkukaloja. Värikäs lautta ei antanut periksi, vaikka se muodostui kuolevista soluista. Niiden hajotessa vapautuvat siniset ja turkoosit yhteyttämispigmentit maalasivat vedenpintaan kiehtovan värimaailman – yhden tämän kesän viimeisistä väripilkuista. Väripaletin ympärillä erottui pikkuruisia hiutaleita, jotka keijuivat lähellä veden pintaa. Hetken päästä nekin ajautuivat osaksi lauttaa. Vihreänturkoosin sinibakteerimassan yläpuolella mutkitteleva haarapääskyparvi valmistautui muuttomatkalle kohti etelää. Kuolevat solut ja leikkisä viserrys loivat hetkeen kontrastia.
Lautta oli kaunis – siitäkin huolimatta, että se oli myrkyllinen ja herätti ohikulkevissa ihmisissä inhoa. Omalla hiljaisella tavallaan se viesti ohikulkijoille, kuinka elämä oli saanut alkuvauhtia maapallolla. Harva sitä kuitenkaan niin ajatteli. Värit kertoivat myös ihmistoiminnasta, joka oli saanut Saaristomeren ekosysteemin sekaisin jo vuosikymmeniä sitten. Niin sekaisin, että lautan muodostavat pikkuruiset sinibakteerit lisääntyivät nyt holtittomasti vuodesta toiseen päätyen lopulta jokakesäisenä uutisvirtana sanomalehtien sivuille ja television pääuutislähetyksiin – ja ihmiset eivät päässeet uimaan.
Pohdin hetken menneisyyttä. Matkustin ajatuksissani yli kahden miljardin vuoden taakse maailmaan, jossa elämän silloiset muodot elivät merissä. Lautan muodostaneet sinibakteerit olivat pikkuruisia meren eläviä, mutta niiden vaikutus elämän kehitykseen oli ollut suuri. Siinä missä ihmislaji oli saanut alkunsa maapallolla vasta geologinen silmänräpäys sitten, olivat sinibakteerit vaikuttaneet muun elämän kehitykseen jo yli kahden miljardin vuoden ajan. Fotosynteesi eli valoyhteyttäminen oli käynnistynyt maapallolla niiden kaukaisten sukulaisten toimesta. Fotosynteesin ansiosta Maan ilmakehän koostumus muuttui, ja korkea happipitoisuus mahdollisti elämän monimuotoistumisen – lopulta jopa sen siirtymisen maalle.
Ajatuksissani katselin lauttaa kunnioituksella. Loppujen lopuksi enemmän vieras minä olin sillä rannalla kuin tuo värikäs lautta. Vasta ihmisen mereen päästämät ravinteet tekivät sinibakteereista ihmisten silmissä ”pahoja” – tahtomattaan pahoja. Samalla unohdimme, miten ne olivat vaikuttaneet meidänkin elämäämme jo kauan sitten. Elämän mahdollistajista tuli mielissämme inhottua vihreänturkoosia pohjasakkaa. Eivätkä ne olleet tässä tilanteessa yksin.
Loppujen lopuksi enemmän vieras minä olin sillä rannalla kuin tuo värikäs lautta. Vasta ihmisen mereen päästämät ravinteet tekivät sinibakteereista ihmisten silmissä ”pahoja” – tahtomattaan pahoja. Elämän mahdollistajista tuli mielissämme inhottua vihreänturkoosia pohjasakkaa.
Nostin katseeni ylös ja huomasin taivaalla viiden merimetson muodostaman pienen parven. Se suuntasi päättäväisesti kohti kahden metsäisen saaren välissä kohoavaa pientä kallioluotoa, joka muistutti muodoltaan vauvaa. Mieleen palasivat lapsuuden hiihtoretket meren jäälle, kun kävimme isosiskon ja äidin kanssa katsomassa tuota piskuista luotoa – pienessä eväsrasiassa appelsiininlohkoja ja termospullossa höyryävää kaakaota. Nyt luodon kallio oli merimetsojen valkoisen ulosteen peitossa, ja väkevä tuoksu leijui aina vastarannalle asti. Luodon rantoja täplittivät muutamat linnut, jotka seisoivat kivillä kuin patsaat. Osa niistä oli levittänyt siipensä auki, ja loppukesän lämmin tuulenvire kuivasi höyhenpeitteen pintaan tarttuneet vähäiset vesipisarat. Meri- ja harmaalokit kaakattivat taivaalla.
Sinilevien tapaan merimetsostakin oli vasta viime vuosien aikana tullut inhottu laji, jota moni kutsui halveksuen vieraslajiksi. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Laji palasi yli sadan vuoden tauon jälkeen Suomen pesimälintulajistoon 1990-luvun puolivälissä – ihan omin avuin. Siitäkin tuli nopeasti inhottu, sillä sen nopeasti kasvava kanta tuhri saaria voimakkaasti haisevalla ulosteella ja kilpaili ihmisten kanssa saaliskaloista. Mitä muuta kolonioissa pesivä, kalaa syövä ja Suomeen omin voimin palannut upea lintulaji olisi voinut tehdä? Ei se osannut valita pesimäluotojansa ihmisen tekemien rantakaavojen mukaan. Eikä se voinut mitään sille, että osa sen saaliskaloista eli oudoissa säkeissä tai juuttuneina verkkoihin. Sen kanta oli edelleen vahvassa kasvussa, mutta luonnollinen raja tulisi kyllä jossakin vaiheessa vastaan – ehkä muutaman vuoden päästä. Sitä ennen se oli kuitenkin tahtomattaan paha.
Mitä muuta kolonioissa pesivä, kalaa syövä ja Suomeen omin voimin palannut upea lintulaji olisi voinut tehdä? Ei se osannut valita pesimäluotojansa ihmisen tekemien rantakaavojen mukaan. Eikä se voinut mitään sille, että osa sen saaliskaloista eli oudoissa säkeissä tai juuttuneina verkkoihin.
Ajatukseni siirtyivät vielä kolmannen kerran pahuuden määritelmään, kun rantakivikossa vilahti nappisilmäinen tumma hahmo. Kotona Pohjois-Amerikassa minkki olisi ollut kotonaan, mutta ihmisen tuomana se aiheutti vakavia haasteita Euroopassa. Vieraspetona se ajoin toisia lajeja sukupuuton partaalle. Minkki tuotiin Fennoskandiaan jo reilut sata vuotta sitten. Pakovietin ajamana muutamat yksilöt onnistuivat karkaamaan niitä ympäröivistä verkkohäkeistä. Uudelle alueelle levittäytyneet ja villiintyneet tarhakarkulaiset tuhosivat monien vesilintujen poikueet ja kylvivät tuhoa luonnossa. Minkki oli todennäköisesti myös yksi syy vesikon häviämiseen Suomesta – ainakin minkki vesikkoa vahvempana kilpailijana esti tehokkaasti sen sukulaislajin mahdollisen paluun maahan. Tutkijat tiesivät, että minkki piti saada hävitettyä Suomesta. Se oli vaaraksi sille lajistolle, joka pohjolaa alun perin asutti. Luonnolleen se ei kuitenkaan voinut mitään. Tehokas saalistaja kylvi tuhoa rannoilla, joilta puuttuivat sen kantoja normaalisti säätelevät tekijät. Oliko se kuitenkaan paha sanan varsinaisessa merkityksessä? Ihminen sen kiikutti toiselle mantereelle, sulki verkkohäkkeihin, valmisti turkista vaatteita – ja teki siitä vieraslajin. Onnellisempi se olisi varmasti ollut kotonaan Pohjois-Amerikassa.
Ihminen sen kiikutti toiselle mantereelle, sulki verkkohäkkeihin, valmisti turkista vaatteita – ja teki siitä vieraslajin. Onnellisempi se olisi varmasti ollut kotonaan Pohjois-Amerikassa.
Tämä oli pieni tarina kolmesta eliölajista, joita kohtaan tunnemme nykyisin vihaa ja inhoa. Pohdin usein suhdettamme muihin elämän muotoihin, kun liikun luonnossa. Lajit ovat minulle kuin kirjoja, jotka sisältävät loputtomasti erilaisia tarinoita ja näkökulmia. Pakotan itseni ajattelemaan biodiversiteettiä eri tulokulmista. Tarinan lajit pilaavat uimavedet, tappavat saarten puut ulosteillaan ja syövät suihinsa pohjolan alkuperäisiä asukkaita, mutta ovat ne paljon muutakin. Ovatko ne esimerkiksi pahoja luonnostaan? Tarkemmin ajatellen vasta ihminen teki niistä pahoja – tahtomattaan pahoja.
