BIODIFUL-hankkeessa on tutkijoiden lisäksi mukana laaja ja monipuolinen yhteistyöverkosto. Ystävämme Vihreä Härkä kutsui meidät kylään tutustumaan härkäpapuihin ja alkutuotannon luomusiirtymään. Tämä blogiteksti on yhteiskuntatieteilijän matkakertomus pellolla rämpimisestä.
Syyskuun ensimmäinen päivä oli aurinkoinen, mutta ilmassa oli jo syksystä kertovaa kirpeyttä. Seisoimme kalantilaisen härkäpaputilan pihalla kumisaappaat jalassa ja hansikkaita kaivaten, kun isäntämme Juha-Pekka Aikola avasi päivän kertomalla tilan historiasta. Satoja vuosia tila oli toiminut sijoituksena, josta muualla asuvat omistajat olivat kaataneet metsää aina tarvittaessa. Päärakennus oli valmistunut 1800-luvun lopulla, mutta kun Aikolan isoisä oli lopulta tilan ostanut, oli keskellä tupaa ollut heinää – isosta talosta oli tullut iso varasto.
Kotvasen tilalla oli ollut sikoja, mutta 1980-luvun alkupuolelta alkaen tilan 14 hehtaarin pelloilla oli viljelty viljaa ja kasviksia. Tällä hetkellä pelloilla on meneillään luomusiirtymä: kolmen vuoden aikana peltoja ei lannoiteta väkilannoitteilla tai käsitellä kemiallisilla torjunta-aineilla. Tavoitteena on paitsi virallinen luomumerkintä, myös muhevampi multa.
Multatesti
Muutamalla lapiolla varustettuina lähdimme tarpomaan apilaa ja monenmoista muuta maanparannuskasvia rönsyävälle pellolle. Ensimmäinen pysähdys tuli hakekasalla:
– Tiesittekö, että jos neliömetrille laittaa vain puoli kiloa lehtipuuhaketta, alkaa maa tuottaa rutkasti enemmän? Aikola kertoi. Emme tienneet, mutta eipä tiedä ilmeisesti moni muukaan, vaikka tutkimustietoakin aiheesta löytyy. Pellonpientareiden ryteiköt ovat tärkeitä biodiversiteettikeitaita, mutta kun pajupuskia ja leppiä kuitenkin raivataan, kannattaa lehtipuille antaa uusi elämä hakkeena.
Vinkki 1 (kotipuutarhurille): Haketa se kuitenkin kaatamasi pajupuska ja levitä ryytimaallesi. Saat paremman sadon ilman teollisia lannoitteita.
Seuraavaksi me siistit sisätyöläiset pääsimme osoittamaan lapionkäyttötaitojamme ja kaivoimme muutaman kuopan. Tehtävänä oli tunnistaa maan laatu. Onneksi saimme lunttilapuksi kuvallisen taulukon, josta kävi seikkaperäisesti ilmi maan viisi eri laatutasoa. Hypisteltyämme ja murenneltuamme multaa, tarkasteltuamme juurien määrää ja pohdittuamme kokkareiden kokoa selvitimme, että noin kolmostasolla ollaan. Raskaiden koneiden puuttumisen, haketuksen ja muun muassa oikeanlaisten maanparannuskasvien avulla tavoitteena on siirtymäkauden jälkeen päästä aloittamaan luomuviljely parhaassa mahdollisessa mullassa.
Pelloilta löytyi myös koelohkoja, joissa testattiin esimerkiksi vehnän ja apilan yhteisviljelyä. Opimme, että jos pellolla viljellään sopivaa kasviparia, pysyy pelto ravinteikkaampana ilman lannoitusta. Tuttu pari on kuulemma ohra ja kumina – samalla puinnilla samalta pellolta saa kaksi satoa ja maa kiittää.
Järvetön järvi
Pienen, suojellun metsäkaistaleen läpi käveltyämme kiipesimme kauniille, puolukoiden kehystämälle kalliolle. Aikolan lapsuudessa kalliolta aukeni kaunis järvimaisema, mutta vuosien lannoitevaluma kaikilta ympäröiviltä tiloilta oli tehnyt työnsä. Entinen lahdenpoukama oli kaislameri, ja vesi siinsi kaukana.
– Tässä sitä olisi varsinainen fosforiaarre, jos joku vain sen tuosta osaisi ottaa, alusti Aikola. – Tuossa järvessä on niin paljon fosforia ja typpeä, jotka sitoutuvat noihin järviruokoihin, että nuo kun tuosta leikkaisi ja lannoitteena käyttäisi, eipä paljon tarvitsisi miettiä raaka-ainepulaa.
Vinkki 2 (pellepelottomille): Kukaan ei ole tietääksemme vielä kehittänyt konetta, joka saisi matalasta vedestä niitettyä suuria määriä kaislaa jatkokäyttöön. Jos joku sen tekisi, olisi hänellä käsissään käytännössä ehtymätön fosforikaivos Suomen sadoissa tuhansissa kaislahehtaareissa.
Järveltä kävelimme entisen joulukuusiviljelmän ohi, ja etsimme parivuotisia douglaskuusen taimia. Opimme, että douglaskuusi on nopeakasvuinen, hyvänlaatuinen ja mainiosti Suomen olosuhteissa viihtyvä kuusi, joka sitoo hiilidioksidia ansiokkaasti. Keskustelua tosin herätti se, että douglaskuusi ei kuitenkaan ole kotoperäinen laji – suurten douglaskuusimetsien vaikutus suomalaisen luonnon monimuotoisuuteen ei välttämättä olisi hyvä. Tämä keskustelu muistutti jälleen siitä, miten monimutkaisten asioiden kanssa olemme tekemisissä: yhtäältä douglaskuusi on hyväksi ilmastolle, mutta toisaalta biodiversiteettinäkökulmasta niiden viljelyssä pitäisi noudattaa varovaisuutta.
Vinkki 3 (puunhalaajille): Jos haluat ihailla jo elinaikanasi istuttamaasi komeaa kuusta, istuta douglaskuusi. Mutta älä metsäksi asti.
Papuja ja porinaa
Pelto-, järvi- ja metsäkierroksen jälkeen kävimme lounaalle. Vanhan päärakennuksen tuvassa ei enää ollut heinää. Sen sijaan vanhaa vaalien kunnostetun tuvan keskellä komeili pitopöytä, joka notkui vegaanisia herkkuja. Seuranamme oli myös Falleroiden äiti ja kasvisravintoloitsija Marjaana Pohjola, joten keskustelu pysyi ruokajärjestelmässä.
Miksi syömme lihaa? Jos siirtyisimme kasvisruokaan, palauttaisimme luonnolle sen biodiversiteetin säilymisen kannalta elintärkeää pinta-alaa. Miksi ruoka on ostajalle kallista, vaikka alkutuottajat eivät saa juuri mitään sadostaan? Miksi kauppojen valikoima on sellainen kuin on – miksi biodiversiteetille ja ihmiselle terveellistä ruokaa on vähemmän kuin luontoa tuhoavaa ja ihmiselle epäterveellistä ruokaa?
Vinkki 4 (maalmanpelastajille): Ryhdy vegaaniksi. Monimutkaisessa maailmassa on yksi yksinkertainen ratkaisu biodiversiteetin pelastamiseen. Lopetetaan lihansyönti.
Kun meidän nyt pitäisi pelastaa luonto, sen monimuotoisuus ja sitä myötä myös meidän ihmisten elämä, miksi muutos on hidasta, ja kenen pitäisi muuttua? Onko muutos meidän kuluttajien vastuulla? Pitäisikö muutoksen alkaa kaupasta ja tuotannosta? Vai tulisiko lainsäädännön olla lähtökohta? Vaikuttaa siltä, että muualta löytyvien syyllisten etsimisen sijaan kaikkien ruokajärjestelmän osasten tulisi ottaa lusikka kauniiseen käteen, ja alkaa muuttaa maailmaa.
Keskustelu oli yhtä runsasta ja hyvää kuin lounaammekin. Valitettavasti emme kuitenkaan tälläkään reissulla löytäneet ratkaisua kaikkiin maailman ja sen ruokajärjestelmän ongelmiin. Hyviä eväitä kuitenkin saimme sekä tutkimukseemme että yksityiselämäämme. Käsien likaaminen ja pellolla tarpominen tekee aina hyvää – kiitos kutsusta Juha-Pekka!
