Rob Fleming tekee listoja. Hänellä on TOP 5 -lista sinkkujen b-puolista, elokuvista, jätetyistä tyttöystävistä, kirjoista ja omien hautajaistensa musiikista. Robin identiteetti, käsitys itsestään omissa ja muiden katseissa, muodostuu järjestykseen asetetuista mieltymyksistä.
Vauraissa läntisissä yhteiskunnissa ruoka on valinta, joka on läsnä koko ajan. Ruoan tarjonta on räjähtänyt kolmessa ulottuvuudessa: valikoimana, ajallisesti ja paikallisesti. Suurimmissa myymälöissä ”nimekkeitä”, kuten erilaisia samaa tehtävää ajavia ruokia kutsutaan, on tarjolla yli 40 000. Ruokaa voi ostaa joka päivä ja 24 tuntia vuorokaudessa, ja sitä on tarjolla kaikkialla ruokarobottien ja -lähettien tuodessa sen myös kotiovelle.
Runsaus pakottaa valitsemaan: mitä ruoka meille oikein merkitsee?
Voimme päättää, että ruoka on itsestäänselvyys; hyödyke, jonka yhteiskuntamme meille tarjoaa. Itsestään selvä ruoka on mutkaton nautinnon lähde, johon ei kytkeydy arvoja tai haasteita. Tämä ei tarkoita arvojen puuttumista, vaan niiden näkymättömyyttä arjen toistuvissa valinnoissa. Ruokaa ei valita, ruoka valitsee meidät. Näin me tässä pöydässä, tässä työpaikassa, tässä kaveripiirissä, tässä maassa syömme. Ruoka yhdistää, mutta on sisällyksetöntä.
Jos kuitenkin kuulumme joukkoon, jossa ruoat valitaan huolella, valitsemme usein ruoan identiteetin kuvaksi. Ruoka erottaa minut muista. Ilman ääneen lausuttuja TOP 5 -listojakin ruoka on helposti kaikille näkyvä määritelmä itsestämme. Olemme, mitä syömme, sekä omissa että muiden silmissä. Esimerkiksi lihankorvikkeita ostavat kanssakuluttajia pidetään moralisteina ja heihin suhtaudutaan kunnioituksen, kateuden ja ylenkatseen sekaisin tuntein. Vaikka valintojen motiivia ei nähdä, ne luokitellaan ja tulkitaan sosiaalisesti. Yltäkylläisessä maailmassa ruoasta onkin tullut viestinnän väline.
Ruoka ilman identiteettiä
Mihin Rob sijoittuu tällä ruokien valinta-asteikolla? Yllättäen hänellä ei ole ruokien suosikkilistaa. Sen sijaan hän miettii mitä yhtä ja samaa ruokaa hän söisi joka päivä, jos pakko olisi. Ruoka ei siis ole hänelle identiteettiä eikä itsestäänselvyys. Ruoka on olemassaolon yksinkertaistus: mitä voisin sietää joka päivä?
Robin ajatusleikissä ruoka ei ole pelkkä biologinen välttämättömyys. Ajatus samasta ruoasta joka päivä on eksistentiaalinen rajaus, jossa valintojen täydellinen poisto jättää varsinaisen minuuden avoimeksi: emme ole mitä ostamme, vaan jotain muuta. Olisi banaalia ajatella, että olemme se mitä syömme, jos syömme vain yhtä ruokaa. Joka päivä samana pysyvä ruoka onkin vain ruokaa vailla muita merkityksiä kuin elossa pysyminen.
Robin tavalla ruoka voidaan hetkellisesti riisua sekä identiteetti‑ että arvolatauksista. Yksi ainut ruoka ei voi kertoa, millainen ihminen olen, mihin ryhmään kuulun tai mitä pidän moraalisesti tärkeänä. Samalla valintaa rajaavat biologiset realiteetit: ruoan on oltava sellaista, jota keho sietää ja jolla pysyy elossa.
Robin ruokasuhde on poikkeava nykyisestä tavastamme katsoa ruokaa. Kun Rob ei tee ruoasta TOP 5-listaa, vaan rajaa sen yhdeksi toistuvaksi valinnaksi, kyse ei ole huolimattomuudesta vaan järjestyksestä: ruoka asetetaan pois merkityksiä tuottavien valintojen piiristä. Tällainen vastahankainen tapa avaa mahdollisuuden katsoa ruokaa sen biologisten ja planetaaristen reunaehtojen kautta.
Uudessa ”Biodiversiteetti lautasella” -pelissä teemme kuin Rob: kysymme, mikä olisi ruoka, jota söisit joka päivä. Sen jälkeen alkaa vakava peli ruoasta, kestävyydestä ja ravitsemuksesta.
Peli lähtee liikkeelle Päiväni murmelina -tyyppisestä tilanteesta, jossa pelaajan on syötävä joka ikinen päivä lounaaksi sama ateria. Olemme ympäri Suomea pelatuissa demonstraatioissa havainneet sen onnistuneeksi tavaksi riisua ruoka erilaisista siihen liittyvistä merkityksistä. Ruokien tultua valittua alkaa varsinainen peli, jossa haasteena on pitää pelaajajoukon aterioiden yhteenlaskettu luontojalanjälki planetaarisissa rajoissa. Samaan aikaan kaikille pelaajille pitää taata riittävän ravitseva ateria. Näiden lisäksi pelissä on vain yksi kiveen hakattu sääntö: kukaan ei voi päättää muusta kuin omasta ruoastaan.
Ruoalla on iso luontojalanjälki
Pelimme tarkoituksena on tehdä näkyväksi ruoan luontojalanjälki, eli ruoan todella suuri vaikutus planeettamme kestokykyyn. Pelissä käytetyt luontojalanjälkiluvut perustuvat elinkaariarviointiin pohjautuvaan biodiversiteettivaikutusten laskentaan, jossa eri raaka‑aineiden vaikutuksia tarkastellaan vertailukelpoisella tavalla. Samaan aikaan Biodiversiteetti lautasella -peli korostaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta: kukaan ei voita, mikäli ruokaa ei riitä kaikille.
Peli syntyi halusta parantaa ruoasta käytävää keskustelua, jota nykyään vaivaa essentialistinen ajattelu. Keskustelussa ruokiin liitetään pysyviä ja luonnollisiksi koettuja merkityksiä: liha nähdään välttämättömänä, kasvisruoka moraalisena ja kotimaisuus hyveenä. Kun ruoka ymmärretään näin valinnat eivät ole helposti neuvoteltavia, vaan ne tulkitaan kertovan siitä, millainen ihminen olen. Ruoka muuttuu väitteeksi identiteetistä tai jopa moraalista.
Biodiversiteetti lautasella ‑peli lähtee liikkeelle vastakkaisesta suunnasta. Se käyttää Robin ajatuskokeen logiikkaa pakottaen ruoan yhteen ja samaan valintaan, ruoka ei enää kanna arvoja eikä identiteettiä. Yksipuolinen ruoka ei voi olla moraalinen signaali tai osoitus ryhmästä. Jäljelle jäävät vain ehdot, jotka koskevat kaikkia: planeetan ja ravitsemusken rajat. Kun ruoka on riisuttu moraalisista ulottuvuuksista, keskustelu, valinnat ja neuvottelut tulevat mahdollisiksi.
Näillä ehdoilla ruoka lakkaa olemasta kertomus siitä, millainen ihminen olen, ja muuttuu kysymykseksi siitä, miten voimme syödä yhdessä. Pelaajat huomaavat nopeasti, ettei kukaan voi voittaa yksin eikä kukaan voi päättää muiden puolesta. Maku, tottumus ja kulttuuri palaavat keskusteluun vasta tämän jälkeen – ei identiteetin puolustuksena, vaan osana yhteistä ratkaisua. Tarkoitus ei ole poistaa ruoasta sen kulttuurisia, emotionaalisia tai identiteettiin liittyviä merkityksiä, vaan lykätä niitä hetkeksi, jotta yhteiset ekologiset ja ravitsemukselliset reunaehdot tulevat näkyviin.
Antisankarimme Rob Fleming ei siis kysy, mikä ruoka kertoo parhaiten kuka hän on. Sen sijaan hän kysyy, mikä ruoka jää jäljelle, kun kaikki itsestä kertomisen tarve poistetaan. Tässä kysymyksessä avautuu ruokakeskustelun toinen mahdollinen alku: ei siitä, mitä ruoka merkitsee minulle, vaan siitä, mitä ruoka mahdollistaa meille.
Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto (1995)
Biodiversiteetti lautasella – peli parempaan ruokapuheeseen:
